Luopumisesta

Kun minä olen vanha
enkä kivuiltani enää jaksa
enää jaksa olla minä


Anna minun mennä
Anna minun mennä 
pystypäin


Säilyttää
vielä hitunen 
ylpeyttä


Anna minun mennä
kun vielä pääsen 
omin jaloin
omin voimin


Älä pidä minua 
väkisin
Päästä minut vapaaksi




____________________________________






Sinä tiedät 
kun aikani on tullut
ja minä luotan sinuun


Luotan että ymmärrät
että muistat


Kaunein auringonlasku
kestää vain hetken
kauneinkin kappale 
loppuu joskus


Parhaat ystävyydet
kestävät kokonaisen iän
mutta loppuvat silti kesken


Sinä tiedät että
jäisin jos voisin
että jään vaikka
se sattuu jos 
vain pyydät


Älä pyydä enää
sillä minuun sattuu
ja minä olen väsynyt
ja valmis


Älä itke liikaa
Muista että inhoan
sitä kun sinä itket


Se etten voi 
lohduttaa sinua
ei ainakaan vähennä inhoani


Laske minut vapaaksi
äläkä unohda
kaikkea minulta oppimaasi
älä unohda elää hetkessä.




Miten voi itkettää näin ventovieraan koiran kuolema? Ihan järjetön juttu. Kummasti sitä kääntyy katsomaan omiaan ja miettii että jonain päivänä on niidenkin kohdalla pakko tehdä se viimeinen päätös ja matka. En tajua miten siitä ikinä selviää. Ainakaan sillä tavalla kuin pitäisi. Rauhallisena. Tyynenä. Ettei sen koiran tarvitse pelätä ja olla huolissaan. Vielä kun nuo osaavat lukea niitä omasta mielestä hyvinkin piilotettuja tunteita... Toivottavasti en joudu tämän asian kanssa oikeasti nokakkain vielä moneen vuoteen.

Kuvia on otettu ja työstetty ja enää pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa niistä joku sana. Flunssan jälkimainingeissa on vaan niitä jäätävän kamala päänsärky että taitaa mennä ensi viikkoon ennen kuin saan blogin ajan tasalle.