maanantai 16. huhtikuuta 2012

Uimasilla viikolla 13 (19.3.-25.3.)

Blogin päivitys venyy ja vanuu. Mutta josko saisin taas hiukan kirittyä ja laitettua edes ne kuvat, jos ei sitten muuta. Jälkikäteen on vaan viheliäisen hankalaa muistaa että miksi ihmeessä viikolta 13 ei juurikaan ole kuvia? Oliko sää huono? Muuten kiire? Olinko kipeänä? 

Sen muistan kuitenkin ettei tuolta viikolta ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Paitsi että kokeilimme koirien kanssa uutta koirauimalaa. Nuorimmalla koiralla on selässä nikamien yhteen sulautuma lannerangassa ja se tarvii siksi hiukan fysioterapiaa ja täsmäliikuntaa ja muutakin huoltoa. Kesällä se ui kivasti, mutta talvella ei oikein uimaan pääse. Tai ei päässyt. Ennen kuin nyt. Suuntasimme uimalaan pois pokeria pelaavan miehen jaloista ja karkuun liukkaita lenkkeilykelejä (pelotti sekä koirien että oman selän puolesta että liukastutaan vielä). Uimalan ihmiset suosittelivat aloitukseen kolmelle koiralle puolta tuntia ja samaa sanoivat muualla uimalaa kokeilleet. Lopulta kuitenkin olimme altaassa tunnin. Ensin Halla yksin melkein 15 minuuttia ja sitten neitokoirat yhdessä 30 minuuttia jonka jälkeen Savu ui vielä yksin 5 minuuttia ja Yuki reilu 10 minuuttia. Tytöt tykkäsi. Allas ei ollut liian pieni vaikka ajattelin ensin että se ois ihan onnettoman kokoinen. Pallon heittelyä ja kehumista tosin vaatii että jaksavat uida siellä. Yukin mielestä tämä on idiootein tähän asti keksimistämme harrastuksista (se ei pidä kastumisesta, eikä uimisesta). Mutta kaikki uivat kuulemma oikein nätisti ja just niin kuin pitääkin. Uinnin jälkeen käytiin hieman palauttavalla lenkillä (ja ennen uintiakin verryteltiin). Seuraavana päivänä hieroskeltiin vähän. 

Uimalassa kuvaaminen oli yllättävänkin haastavaa. Valoa ei ollut tasaisesti (ja allas ei ole upotettu joten sen laidat luovat varjoja sinne) eikä oikein riittävästikään. Veden kanssa korkeassa tilassa salama on nou nou (eikä se liikekuvissa oikein toimi muutenkaan). Vesi heijastelee ja elää. Liiveissä on korkeampi kontrasti kuin koirissa joten automaattitarkennus tuppaa vetämään tarkennuksen liiveihin... (Mun näkö ei riitä tarkentamiseen automaatitta liikekuvissa). Ja toki samaan aikaan koirat pärskivät ja roiskivat ja ravistelevat ja toisella kädellä pitäisi heittää palloa kun kuvaa ja kehuu... :D Silti tekniikkaa ja yksityiskohtia tärkeämpää minussa kuvassa on se tarina, jonka se kertoo. Kuvia ottaessa varastan hetkiä. Tallennan. Jaan näkökulmia. Mutta myös valitsen tarinan kerrottavaksi. Jokainen kuva kertoo hiukan erilaisen tarinan. Vaikka olisikin samasta tilanteesta otettu. 

Tässä kuvassa tykkäisin siitä että molemmat tytöt näkyvät ja jotenkin siinä välittyy se koko tilanne. Yksi kauhoo saatuaan pallon kiinni mutta ei voi jäädä tuulettelemaan kun toinen tulee perässä valmiina nappaamaan pallon keinolla millä hyvänsä. Ja tietysti taustalla näkyy se että pallojahan oli monta. Mutta kun vain yksi kelpaa... Tämän kuvan osalta sanon että Pärskeet <3 ja se hullu täysillä painaminen joka noissa tytyissä mua niin suuresti viehättää. Voisi hyvinkin olla viikon kuva. Tämä on sitten tuon kuvasarjan seuraava kuva. Siinäkin on kivasti roisketta. Tässä taas ruskeanenäinen merihirviö on ehtinyt kauhoa itsensä hieman kauemmas häikäilemättömästä äidistään. Muistaakseni jossain piti olla sellainenkin kuva, jossa äitikoira yritti hukuttaa lapsensa saadakseen pallon... Lieventävänä asianhaarana ko asiassa ainoastaan se että ei se tahallaan ollut toista hukuttamassa. Hallasta meinasi tulla ikäänkuin sivullinen uhri suuressa pallon etsinnässä.

Kuvilla voisi siis kertoa montakin tarinaa uimalasta. Mutta tällä kertaa päätän kertoa ehkä hiukan valheellisenkin tarinan koirasta joka ui rauhallisesti ja päättäväisesti eteenpäin. No Hallaa tuntevat huomaavat ehkä että pallon perässähän tässäkin mennään. Mutta yksin, jolloin riittää kun kurkottautuu ja menee lujaa. Ei tarvi mennä keinoja kaihtamatta. Miksi tämä kuva? Koska se taitaa on tarkin ja tykkään sen tunnelmasta, valon leikistä veden pinnalla, pärskeistä ja pienestä eläimestä joka näyttää minun silmiini epäilyttävästi vesisiiseliltä. Tai näyttäisi jos vesisiiseleitä vaan olisi olemassa. Se on vedessä rauhallinen, ui tasaisesti, varmoin vedoin läpi ulapan... (Joka tosin oli vain jokusen metrin suuntaansa, mutta silti! Ehkäpä vesisiiselit elävätkin pienissä lampareissa? Ja jos kesää muistelen niin niissä lampareissa on varmasti paljon mutaa ja pieneliöitä). Yhtä kaikki: minusta kuva joka saa minut keksimään vesisiiselin kertoo riittävän vahvan tarinan jotta sen voi jakaa ja valita viikon kuvaksi. 




Muita kuin uintikuvia ei tullut otettua oikeastaan yhtään koko viikolla! Ääk! Paniikissa sunnuntai-iltana kokeilin yhtä valaistushommaa sisällä. Mutta oikeasti se vaatii vielä melkoisen paljon säätöä ennen kuin alkaa näyttää miltään... Ja koska tää on valaistuskokeilu niin täytyy myöntää että tarinallinen kerrontakin on aika heikkoa tältä osin... Ööö. Koiranlelumainos? Oudot alienit kiviplaneetalla? Ainoa puolustus jonka tälle voi antaa on se että tykkään valojen muodostamista silmistä vinkuleluissa. Ja toisaalta nää on ton viikon koirakuvan tavoittelun kohde eli The Pallot (jälkimmäisen raukan jalassa näkyykin arpia). Näiden sukulaisia meillä asuu enemmänkin eikä mikään maailmassa voita näitä pikkupiruiksi ristittyjä kapistuksia. 



Koska kuva anti jää tällä kertaa näin ankeaksi niin laitetaan tähän vielä yksi kuvapari joka havainnollistaa ehkä hiukan JPG:n ja RAW kuvaamisen eroa (ylempi RAW):


Kun kuva otetaan JPG muodossa niin menetetään melkoinen määrä sävyjä! Ja koska kuvassa on tärkeää tarina, rytmi, skarppius ja sävyt niin ei ole kahta sanomista pitääkö kuvat ottaa RAW muodossa. 

Sellainen viikko. Täytyy yrittää ryhdistäytyä niin kuvaamisen kuin bloggailunkin saralla.