keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Yksityisyyttä

Ihmisen sielu
perhosen siipi
ihmeellinen
yksilöittäin kuvioitu
täynnä taikapölyä,
jolla se lentää.

Ihmisen sielu
perhosen siipi
hauras
yksi rankka vesisade
yksi liian raju kosketus
taika särkyy

Kuta vanhemmaksi tulen sitä herkemmäksi tulen ihmisten kovuudelle. Sitä enemmän ihmettelen kuinka joku uskaltaa särkeä toisen. Yhä enenevässä määrin näen ympärilläni harmaata, en enää juurikaan valkoista tai mustaa. Kaikessa viisaudessa, vahvuudessa ja itsenäisyydessäkin ihmiset ovat mielestäni aina ensisijaisesti hauraita. Herkkiä toisten ajatuksille, kommenteille, mielipiteille. Joku viisas on joskus sanonut että ennen kuin tuomitsee pitäisi kävellä kilometri toisen kengissä. Kilometrin päästä joko ymmärtää sitä toista tai sitten on vaan paha tuomita kun se toinen on jo kilometrin päässä ja sinulla on sen toisen kengät...

Tabermann sanoi sen näin:
Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä, kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto: Värisevää sielua ei saa tallata.
- Tommy Tabermann

Usein se tallaaminen käy niin helposti. Vahingossa, ajattelematta, ihan yks kaks. Mutta vaurio on sitäkin useammin pysyvä. Kuka väittää etteivät ikävät sanat tai teot säilyisi mielessä helposti pidempään kuin mukavat?

Sen ei tarvitse olla kuin yksi ajattelematon tokaisu vastaantulijalle: "yrittäisit edes kouluttaa koirasi" tietämättä että toinen ei ole muuta yrittänytkään ja että on jo aivan jaksamisensa äärirajoilla. Yksi varomaton "katsoisit eteesi" kun toinen katsoo mutta ei näe.

Ajattelemattomuutta on toki monenlaista. Samoin yksityisyyden rikkomuksia. Mutta yhtä ihmettelen erityisesti: milloin naisten vartalosta tuli kenen tahansa vapaata riistaa? Mikä oikeuttaa kenet tahansa kysymään naiselta kuin naiselta tämän lisääntymisaikomuksista (tai pahimmat käpälöimään vatsaa a-mallisen tunikan alta)? Ja vielä tuomitsemaan nämä aikeet tai esittämään oman mielipiteensä? Eikö mikään todella ole enää yksityistä, omaa, pyhää? Viimeisen vuoden sisällä olen vastannut niin lähisukulaisten kuin kauempienkin kyselyihin. Samoin naapureiden, harrastekavereiden, ystävien, tuttavien...

Osa kysyy suoraan: "Milloin te oikein teette lapsia", osa juttelee ensin niitä näitä ja paukkaa sitten, osa yrittää olla vitsikäs "kyllähän tuossa jo lapsikin menisi" tai "teillähän on leikkimökki ja kaikki valmiina". Ja kellekään ei riitä vastaukseksi "en tiedä". Tai oikeammin "ei kuulu sinulle". Pahimmat tapaukset katsovat aiheelliseksi muistuttaa että munasoluni vanhenevat. Oi kiitos tiedosta, tulevana perinnöllisyystieteen maisterina kun en katsos tuota tiennytkään. 

Jos erehdyt sanomaan että lasten aika ei ole vielä, saat taatusti luennon iästäsi, fysiikastasi ja siitä kuinka lapset tulisi tehdä nuorena. Jos sanot että et lapsia halua saat luennon siitä kuinka kylmä, typerä ja itsekäs olet ja kuinka mielesi muuttuu vielä. Jos sanot että aihe on kipeä niin eipä aikaakaan kun sinulta kysytään "miten niin kipeä" ja kerrotaan kuinka lapsettomuutta voidaan nykyisin tehokkaasti hoitaa... Paras taisi olla kun erehdyin kertomaan että en tiedä saadaanko lapsia kun ei voi tietää kestääkö selän fysiikka, vastaus oli (miespuolisen) että "eihän se ole kuin sänkyhommia sitten vaan, ensin niitä (vink vink) ja sitten makoilua 9kk". Oikeasti?! Kehtaisiko joku sanoa näin miehelle?
 
Kyselyn lisäksi mielipide on tietysti kaikilla. Valtaosa tuntuu olevan sitä mieltä että naisen pääasiallinen elämäntehtävä on lisääntyä ja kasvattaa jälkikasvua. Muuten olet jotenkin vajaa. Loput taas ovat sitä mieltä että on vastuutonta lisääntyä. Juuri kukaan asiaa tiedustellut taas ei myönnä että päätös olisi jokaisen oma ja yksityinen.

Mitä ihmettä näille kyselijöille pitäisi vastata? Minä kun kuvittelin että lasten saaminen tai lapsettomuus on minun ja mieheni välinen asia. Tai että vähintään jos totean etten asiasta aio keskustella niin saisin olla rauhassa. Voiko juuri tämän intiimimpiä asioita ollakaan? Eikö edes minun kehoni ole minun niin paljoa että saisin itse päättää kuka siihen koskee ja mihin sitä käytetään? Eikö ole minun ja munasolujeni välinen asia minkä ikäisiä me olemme, tarviiko tästä oikeasti keskustella ruokapöydässä? 

Voiko mieheltä edes tiedustella samaa asiaa yhtä loukkaavasti? Olen todennut että seuraavalta mieheltä  joka alkaa kysellä mikä mussa on vikana kun en oo raskaana (eli suoraan sanottuna oonko vaan maho lehmä vai korvienko välissä viiraa)... kysyn että "Mikäs tässä, ottaakos itselläsi eteen? Liikkuuko siittiöt?"
 
Toistaiseksi suuremmilta episodeilta onkin suojannut lähinnä mieheni kyky tulkita vaimonsa ilmeitä ja eleitä ennen räjähdystä. Joten "mieheni vastaa kyselyihin ja minä menen nyt lenkille" on toiminut ihan hyvin. Olennaista siinä on tietysti a) nopea poistuminen paikalta ennen hermojen menetystä b) riittävä fyysinen toiminta (hiekkakuopalla ylös alas juoksu tai nyrkkeilysäkki toimii hyvin).

Silti joka kerta mieliin hiipii: mitä ihmettä nämä kysyjät ajattelevat ja ajavat takaa? Tajuavatko ne millaista henkistä vahinkoa saavat aikaiseksi? Ja että on arpia joita ei pitäisi repiä auki viikottain? Seuraava kysyjä on sitten ihan omalla vastuullaan. Joko räjähdän tai sitten kerrankin kysyn oikein mairea hymy huulilla mikä ihme saa toisen niin valtavan kiinnostuneeksi muiden seksielämästä ja sen tuotoksista.