torstai 25. lokakuuta 2012

Pariisia ja luonnetestausta (Pessi) Viikko 24 (4.- 10.6.)


Viikolla 24 olin jo kesälomalla (tai työttömänä) ja ihana ihana aviomieheni oli ostanut minulle yllätyksenä Pariisin matkan. Kävin Pariisissa kielikurssilla yläasteen jälkeen ja olen siitä lähtien halunnut sinne takaisin. Mies ei ole Pariisista innostunut, joten matka oli yllätys siinäkin mielessä. Ihana ihana Pariisi keväällä on kyllä sellainen juttu jonka toivoisin kaikkien kokevan joskus. Ruoka oli hyvää (en ole ikinä ennen syönyt yhtä hyvää ankkaa!) ja nähtävyydet sitä mitä kaipasinkin. Mentiin aika miehen ehdoilla kun se oli Pariisissa kuitenkin ekaa kertaa ja mulle kaupunki oli edes jossain määrin tuttu jo valmiiksi. Mulle rakkain paikka tuolla Notre Dame ja Seinen varsi, mutta pyörähdettiin me katsomassa Eiffeliä, riemukaarta ja Louvren aarteitakin. Viimeisenä iltana käveleskeltiin Moulan Rougen lähettyvillä. Pariisissa musta parasta onkin kaupungin tunnelma. Sellainen vähän boheemi ja rento paikka ainakin mulle. Kaikille löytyy jotain ja uusi ja vanha kulkevat käsikädessä. 

Reissuun lähtiessä sama ihana aviomies osti mulle kameraan pyöröpolarisaatiosuotimen (toimivan) ja sitä käyttelin mm. Notre Damen kuvaamiseen. Rakastan kirkkoa joka on täynnä yksityiskohtia (oi räystäspirut! Miksei meillä ole kirkoissa räystäspiruja?) ja rakastan pyöröpolarisaatiosuotimen avulla saatavia rikkaita värejä. Viikon kuvaksi siis tämä:




Koirakuvia tuli otettua vähän vähemmän kun viikosta valtaosa meni reissussa. Lennot Pariisista kotiin takkusivat urakalla kun ensin koneessa oli moottorivika jonka korjaamista odoteltiin reilu pari tuntia (jolloin tietysti myöhästyttiin Kööpenhaminan jatkolennolta Ouluun) ja sitten Köpiksenkin koneessa oli vikaa eikä sekään lähtenyt ajallaan. Lopulta lensimme Helsingin kautta ja tulin kotiin sillä vihoviimeisellä Oulun koneella. Perillä laukku rikki ja kotona vasta kahden jälkeen... Väsyneenä, nälkäisenä ja aika kiukkuisenakin ajoittain siis taittui kotimatka. Onneksi mies ei joutunut samaan prässiin sillä oishan se nyt ollut aika väärin jos se ois joutunu kuuntelemaan mua siinä tilassa... (mies siis jatkoi suoraan työmatkalle ja erottiin lentokentällä). Toisaalta Köpiksen kentällä oli oikeasti ihan kivaa. Siellä oli vaikka ja mitä (mm. hienoja koriste-esine norsuja joista saadut tuotot käytetään norsujen hyväksi!) ja kun laukun sai työnnettäviin kärryihin niin selkäkin säilyi suht ok kunnossa (tosin siinä parissa tunnissa kävelee muuten aika älyttömästi siellä kentällä jos ei oo oikeasti ostamassa mitään). Ruoka oli hyvää ja ilmapiiri muiden odottajien kesken alkoi olla jo aika hilpeä. Mä lellin tämmöistä koiranpentua siellä (ja lupasin omistajalle kuvat ja oon hukannu yhteystiedot... hyvä minä!):

Toinen koirajuttu tältä viikolta oli Pessin luonnetesti. Pessi on kaverin koira ja aika hauska tyyppi. Luonnetestit on aina aika mielenkiintoisia seurattavia eikä Pessin testi ollu poikkeus. Kovassa auringon paisteessa mustastakin koirasta sai esille ilmeenkin. Pessi katsoo emäntää kohti ja näyttää mun silmiin hiukan huolestuneelta. Pessista hyvät kuvat ovat aina hakusessa joten taidan valita viikon kuvaksi tämän: 




lauantai 25. elokuuta 2012

Edelleen ruosteisissa tunnelmissa viikko 23 (28.5 - 3.6.)

Tältä viikolta olisi jalkapallokuvia ja lapsikuvia. Mutta jalkapallokuvat ovat töistä eikä niitä saa julkaista. Ja lapsikuvia en periaatteesta julkaise ilman vanhempien lupaa. Ainakaan sellaisia joista lapset ovat tunnistevissa. En jaksa kaivella olisiko siellä joukossa joku josta olisi viikon kuvaksi ja jossa lapset eivät silti olisi tunnistettavissa...

Ensin koirakuvaa kuitenkin. Aika tutulla kaavalla mennään: kevät illan valosta nauttien lenkillä. Sain lopulta koirille kauan haaveilemani numeropannat turvaksi. Ja pitihän niistä napata kuvaa. Löydettiin vielä joku vanha tynnyri ja siihen mahtuikin näppärästi pari kappaletta pieniä tytysiä istumaan. Yukia ei poseeraaminen yllättäen huvittanut joten se säästyi (osalta kuvista, joutui kyllä poseeraamaan jokusessa sillä samaisessa postituksessa numeropantojen kanssa tuli sen synttärilahjapanta). Rähjäistä metallia ja puolirähjäisiä tyttöjä:


Viikon kuvaksi nappaan tämän rautatien. Illan valo ja kevään vihreys saivat pysähtymään myöhään myöhään illalla ja nappaamaan tämän kuvan. No nukkuminen nyt on keväällä yliarvostettua puuhaa muutenkin. Tolppien sinisyys tuo minusta kivaa kontrastia kuvaan.


Ruostetta ja rapaa eli viikko 21 (14.- 20.5.)

Huono viikko. Mies reissussa. Lähisukulainen sairaalassa. Näin ainakin väittäisin kuvien perusteella. Kalenteriinkaan en ole asioita näköjään kirjannut vaikka yleensä sinne rustaankin asioita. Olen liian leväperäinen pitämään päiväkirjaa, joten kalenteriin olen sitten merkkaillut joskus enemmän ja joskus vähemmän kuulumisiani. Mutta tässä se taas nähdään: kuvat toimivat minulle muistoina paljon paremmin kuin mikään muu. Niin kuin vaikka tämä alla oleva mikä lienee ruosteisen koneen osa. Ihastuin sen rytmiikkaan ja tuohon upeaan väriin yhdistettynä ruosteeseen. Lenkillä äidin kanssa totaalisen paskan päivän jälkeen kun ei olis tehnyt mieli mennä minnekään. Kamera, koirat ja reipas tunti rämpimistä ja löysin itseni märehtimisen sijaan mittailemasta hauskinta kuvakulmaa koneeseen. Viikon kuva siis: 


Koirakuvan kanssa kaksikin vaihtoehtoa. Joista päädyn tähän kuvaan missä koko lauma juoksee pois päin. Useimmiten nakkelen roskiin ne kuvat joissa koirat ovat takamus minuun päin. Tätä en raatsinut kun tää on jotenkin niin sitä mitä mä oikeasti yleensä lenkillä katselen. Toiset paahtavat täyttä laukkaa eteenpäin ja rapa lentää. Muutenkin tyypillistä: tytyset kylki kyljessä ja uros omilla teillään.



Toinen vaihtoehto olisi ollut tämä. Tutustuttiin keskellä kurjaa viikkoa ihan uuteen koiraihmiseen ja koiraan eli Kaapoon. Minä joka en väsyneenä jaksaisi ketään yllätin itseni raahautumassa umpiväsyneenä lenkille ventovieraan ihmisen kanssa. Ja se oli vieläpä kivaa. Koirat saivat painella, Kaapo oli söpönen (mikäpä pentu ei olisi) ja ehkä mä olin niin totaalisen väsynyt viikosta etten jaksanu ees ressata siitä mitä Kaapon omistaja mahtaa meistä miettiä. Jälkeenpäin toki vähän mietin että niinköhän se haluaa tämän hullun myllyn kanssa toiste mihinkään lähteä...

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Rapaa ja rentukoita eli viikko 22 21.- 27.5.


Viikko 20. Mun mielestä meillä on jo oikeastaan kesä. Yukin 8v synttärit lähestyvät ja sille piti tilata panta sitä varten. Pitkän pohdinnan jälkeen valitsin sille maalattavaksi HPK:n logosta palasen. Yuki kun on aina ollut enemmän siipan koira vaikka alunperin puheli oli hiukan toisenlaisesta järjestelystä ja paperillakin se on mun ainakin puoliksi. Yuki vaan on erimieltä ja tyksii isännästä enempi. Eikä sille voi siitä olla vihainen kun niinhän mäkin tykkään... Isännän kanssa se tietysti katsoo HPK:n matseja enkä ole saanut sitä kannattamaan Kärppiä millään. Sen sijaan se osaa kyllä iloita maaleista isännän kanssa heiluttelemalla häntää, pomppimalla ja ajoittain jopa hepuloimalla. Ja onhan se meidän ritari. Joten liekit ja ritarikypäräkin on ihan paikallaan. 

Panta piti tietysti kuvata ja sen(kin) kuvausreissun kuvista valtaosa lojuu koneen uumenissa (joku kuvaa enemmän kuin ehtii käsitellä), yhdessä tyttöjen numeropantakuvien kanssa... Numeropannat on kyllä ihan huiput keksinnöt! pannat joissa on puhelinnumero isolla niin että jos kävis niin kamalasti että koira karkaa niin se toivottavasti löytää kotiinkin. Niissä ei ole metalliosia kuin pienet lukot, etteivät hampaat mene paineissa rikki ja nekin ovat kiinni kuminauhalla jotta jos koira jää pannasta kiinni niin sen pitäisi päästä karkuun. Toivottavasti ei koskaan jouduta testamaan käytännössä. 

Jostain syystä Yukin 8v HPK panta oli kuitenkin rouheampi ikuistettava kuin mun puhelinnumero... Ja ikuistimme sen lenkillä ruosteista mitä lie maakonetta vasten. 


No ei se kuitenkaan viikon kuva ole. Mä tykkään nimittäin viikonkuvana enemmän tästä. Se on aidompi (ei asteltu) ja siinä on kiva väri harmonia. (rytmi löytyy taustan kivikon toistosta) ja diggailen näin kuvassa Yukin räyheämpää mutalookkiakin vaikka livenä en siihen kauhean ihastunut ollutkaan. (no olin oikeasti: ihanaa että meidän veteraani ei oikeasti ole vielä veteraania nähnytkään vaan voi saada kuralähmähepulin nuorisojaoston kanssa milloin vain!



Niihin oikeisiin kuviin... Pajut kukkivat ja ne ja valo ovat kauniita. Jos joku muuta väittää niin älkää uskoko! Tuo pajun kukinnon hentovihreä ja pieni pörröisyys yhdistettynä kevään valoon on aivan ihanaa. (no joo ehkä tässä on ne samat vanhat rytmi ja toisto ja vastakohdat...)



Mutta sitten siihen oikeaan viikon kuvaan. Joskus sitä ensinnäkin eks... siis löytää uuden lenkkimaaston. Se voi olla vaikka kesannolla oleva pelto jossa on mutaisia ojia siellä täällä. Ja ojan pohjalla rentukka! Ja kevään valo! Vain odottamassa sitä joka uskaltaa roikkua pää alaspäin ojassa saadakseen kuvaan oikean kulman jossa valo näkyy (kun muutenhan se oja on täynnä jotain kuplivaa, sihisevää mustaa mönjää josta 2/3 on jo Hallan turkissa joka kävi tekemässä ko ojan kanssa lähituttavuutta) ja musta mönjä on kuvauksellista vain jos valo tulee oikeassa kulmassa... Ympärillä hyppii kolme koiraa joita emännän touhu kamalasti kiinnostaa ja taisipa hetken aikaa selässä olla Halla jolla oli hepuli... Mutta mudan voi pestä pois! Valokuvat ovat (melkein) ikuisia jos ja kun mun nykyinen tallennetaan kolmeen paikkaan menetelmä saa ne suojattua. 



Taivaan sinessä ja kosken kuohuissa eli viikko 20 7.-13.5


Kevät tulvia oli pakko päästä katsomaan Koitelinkoskille (paras paras paikka maailmassa) ja lepuuttamaan sielua kun jokin ahdisti ihan urakalla. Koirat mukaan ja sisko (erinomaisilla mainospuheilla mallia: mä olen kiukkuinen ja en jaksa esittää sosiaalista ja saat sit hanskata koiria kun mä kuvaan... mä en todellakaan käsitä miksi ne silti lähtee mun mukaan, mutta hyvä että lähtevät! Siskon koirakin ois ollu kiva ottaa, mutta se ressaa tytöistä niin kovin ettei tuosta ois tullu mitään.)

Koiria tulikin sitten kuvattua kivillä ja kannoilla ja puussakin napattiin jokunen otos. Ihan mukiinmeneviäkin. Mutta henkilökohtaisesti mä tykkäilen tästä kuvasta eniten. Koski taustalla, ihana peruskallio edessä ja koirilla tuulta korvissa. Ja tulipa tallennettua sekin miksi koirat niin kiltisti yleensä poseeraavat: ei ne mallit palkatta toimi! Jotenkin kaikill aon niin omanlaisensa ilmekin: Yuki on vienosti hamuilemassa namia kohti, Savu pää kallellaan ja yksi korva vinossa ja Halla keskellä, tunkemassa itseään ja kieli jo valmiiksi ulkona. 


Lokkikuva on saldoa reissulta joka tehtiin "hassujen violettien kukkien" takia (oikeastaan reissun syynä taisi olla mun edelleen jatkuva kiukustus jota rakas aviomies arvasi lepyttää kuvausreissulla "jos lähdettäis kuvailemaan niin sulle tulis parempi mieli" ja tuli! että mulla on ihana lähipiiri). Tarkoituksena oli koittaa ikuistaa myös paikalla pesiviä sotkia. Molempia kuvailtiinkin, mutta sitten osui linssiin tämä mustapää: naurulokki. Siipisulat taivaan sinessä se valikoitui viikon kuvaksi. 

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Lintuja ja luonnetta? viikko 19 30.4.-6.5.


Vanhempien koristeomenapuunoksat ja viime vuotiset omenat muodostavat kauniin tiheikön. Omenapuu on läpi vuoden lintujen piilopaikka ja ruoka-aitta. Tällä kertaa sain tallennettua peipon joka on varma kevään merkki niin kuin sananlaskukin sanoo. (No myönnetään että kennolla oli ehkä noin miljoona muutakin kuvaa. Tässä viehättää värien harmonia ja tuo omenapuun muodostama rytmitys).

Koirakuvia olisi tältä viikolta satoja Hallan luonnetestistä. Mutta niitä en tietenkään pystynyt itse ottamaan kun kerran ohjastin neitokaista. Jälkeenpäin suuntasimme kaverin neulomien neuleiden kanssa meren rantaan ajatuksena vangita vähän lisää kevään valoa ja neuleiden upeat värit. Löydettiin tämä ruosteinen mikä lienee joka toimi aika kivana taustana neuleen hehkuville väreille ja tytyselle. Itse neuleesta olisi toki kuvaavampiakin kuvia (että se on ihana!) mutta koirakuvana pidän enemmän tästä missä tytön silmien kauneus näkyy kerrankin kunnolla. Ne ovat tuollaiset melkein paholaismaisen oranssit tietyssä valossa. Tekee katseen aika intensiiviseksi. Rajasin vaihteeksi neliöksi. Rajaus on toki tiukka, mutta en halunnut taustalla näkyvien punaisten rantarakennusten tunkevan tähän kuvaan. Enkä kuvata tyttöä yhtään enempää yläviistosta. Katseelle on kuitenkin tilaa, mikä on tällaisissa muotokuvissa aika tärkeää. Toisto: väri. Rytmi: valo ja varjo. Riittävästi vastakohtia: koiran ja neuleen pörröisyys, kivien ja ruostuneen kappaleen särmät...





Lottaa ja tauluja viikko 18 (23.4-29.4.


Tällä viikolla kävimme tyttöjen ja Lotan kanssa hiekkakuoppailemassa. Kuopilla on lunta, vettä (= lähmää) ja märkää hiekkaa ja tietysti maisemointia varten tuotua multaa. Mikä sen ihanampi seos turkkirotuisen eläimen turkille! Lotan syöksyilykuva onnistui parhaiten tallentamaan koirien vauhdin ja riemun.

Muita kuvia ei tällä viikolla otettu kai melkein lainkaan! Sillä kaikki aika upposi tämän taulusarjan valmistukseen: (kyllä tämä on oikeasti toinen niistä kahdesta ko viikolla otetusta kuvasta jossa ei ole koiraa... paitsi että tässäkin on... onkohan joku unohtanut koko ajatuksen viikottaisesta kuvasta?)

Joutsenia ja ystäviä viikko 17 eli 16.4.-22.4.2012

Tällä viikolla tuli kuvattua omia tyttöjä hiekkakuopilla. Ja siskon koiraa sekä meidän vanhimman ihan ekaa ystävää eli Dorista. Valitettavasti Doriksen mustuus yhdistettynä koviin valoihin ja varjoihin ei tarjonnut parhaita mahdollisia kuvia joten lenkiltä parhaaksi otokseksi jäi tämä: Doris näyttää tietä ja siskon koira venyttelee (= kuopii maata). Tuo asento on tullut meille kovin tutuksi. Omatkin koirat osaavat jo väistää lenteleviä lumi ja maapaakkuja!


Muuten minua ilahduttivat tällä viikolla joutsenet! Lähilammessa asuva pari oli palannut kotiinsa. Lammessa oli vain pieni sula-alue ja siinä ne sitten uiskentelivat. Pariskunnan toinen puolikas söi kalaa! Mikä oli mulle iso ihmetyksen aihe. Kalasteli jään alta ilmeisesti sinne hapenpuutteessa (?) menehtyneitä kaloja ja söi ne hyvällä ruokahalulla. Meinasipa melkein tukehtuakin kun ahnehti liikaa. Sen puoliso yritti myös kalastaa itselleen jään alta kaloja jolloin tämä reiluna tyttönä (?) puraisi sitä oikein kunnolla pyrstöön! Halusi siis kaikki kalat itselle. Jostain syystä mieleen tulee että kaloja ahmiva ja puolisoaan pystöön pureva eläin on naaras, mutta oikeasti en tiedä... Joutsenkuvia oli kamalasti ja koirakuviakin kohtalaisesti, mutta näihin kahteen tulee palattua eli jotain niissä on :)


Hautausmaalla viikko 16 eli 9.4-15.4.2012


Tällä viikolla kuvailin hautausmaata. Siellä puita joissa oli karmeita koloja (yääk!) ja hautoja. Mutta kummasti biologia viihdytti eniten orava. Tässä poseerauksessa näkyy hyvin pörröhännän turkki: harmaa talviturkki on vaihtumassa huomattavasti kevyempään kesäkarvaan. Oulun hautausmaalla oravat voivat muuten olla todella aggressiivisia! Ja muistan lukeneeni varoituksen että jos mokoma sujahtaa takin taskuun (etsimään pähkinöitä) niin sinne ei kannata mennä työntämään käsiä vaan odottaa rauhassa että orava saa tutkimuksensa tehdyksi ja tulee itse ulos. 

Koirakuvien saldo oli tällä viikolla surkea! Ei oikein ehditty kuvailemaan ja ulkona oli märkää, puoliksi sulanutta ja joku ei jaksanut pestä ja puunata koiriakaan näteiksi. Olkoon siis viikon kuva sen mukainen. Nätti tämä ei ole, mutta ehkä kuitenkin sen verran erilainen että sitä jaksaa hetken ihmetellä. Savulle pallo on välillä elämää isompi asia. Ja sen perään rynnätään täysillä sekä jarrutetaan täysillä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun se on lentänyt ylikin tuosta superjarrutusta harjoitellessaan. Nyt se jo sujuu, mutta voitte kuvitella että etujalat ovat välillä kovilla (ja koska kyynärät eivät oireile niin olen varsin luottavainen sen suhteen että ne eivät sitä tule koskaan vaivaamaankaan. Tämä on ollut myös ell mielipide!).

Pääsiäinen eli viikko 15 (2.-8.4.)

Ääk mikä blogikatko! Kuvattu on vaan ei bloggailtu...

Viikolla 15 kuvailin lähinnä pääsiäisenä mökillä. Valo oli upea! Ja Halla juoksujen jälkeen kivan värinen joten kummasti painottui taas koirakuvaukseen...

Täällä on nähtävissä jonkinlainen kokoelma ko kuvista.

Yukia  kuvailin mökkilaiturin päässä. Ja olen kyllä kuviin aika tyytyväinenkin. Tyttöjen turkin väriä tallenneltiin samassa paikassa. Muutenkin olen kuvasaldoon aika tyytyväinen. Sain nimittäin tallennettua Savun hyökkäysloikan kuvaan jossa tyty on ihan itsensä näköinen. Hallasta ikuistui ilme kun neiti lopulta pääsi juoksemaan. Mutta olisiko viikonkuva yhteinen leikki? Tähän tyyliin? Vaiko jotain ihan muuta?  Toisaalta tekisi mieli ottaa kuva jossa meidän vanhin juoksee hangella. Siitä kun ei liiaksi kuvia ole. Vaiko isäntä ja koirat? 

Olkoon viikon koirakuva tämä: Kaislikossa suhisee

Ja viikon muu kuva tämä potretti jossa kuvattava unohti olevansa kuvattavana:



lauantai 12. toukokuuta 2012

viikko 14 (26.3.-1.4.)

Viikolla 14 satoi lunta, hiekkakuopilla oli jo sulia kohtia (vaikka enimmäkseen vielä lenkkeiltiin kantohangilla), Halla aloitteli juoksua ja teillä oli liukasta (mustaa jäätä). Nähtiin Madison. Ja yritin kuvailla vähän kaikenlaista: porukoiden koristeomenapuun viime kesäisiä omenoita jotka ovat nyt vasta alkaneet kelvata linnuille, ihmeellisen mallista jääpuikkoa joka oli hankalassa paikassa, valoja olkimaton sisällä ja heijastuksia auton katosta. Mutta se viimeinen jes ja kiva ja vau fiilis jäi uupumaan. Olen nakellut satoja kuvia roskiin vain todetakseni että kun tarpeeksi karsii niin oikein mitään ei jää jäljelle...

Ei koirakuvista tykkäsin eniten tästä. Ei ole mikään valokuvauksen huippu, mutta mä näen edelleen eläimiä elottomissa asioissa. Tääkin on ihan selvästi jonkin otuksen pää. Ehkä jonkinlaisen käärmeen joka pyrkii vapauteen lumen alta. Pidän myös kuvan rytmistä ja tuosta pinnasta missä lumi ja maa erottuu ja lumen reuna on ihan pitsiä. Tällaiset kuluneet oksat ovat myös alkaneet kiehtoa mua kovasti. Epäilen että seuraava vaihe on se kun alan raahata niitä kotiin (sellaisia isompia ajopuun kappaleita raahaisin jo nyt jos vaan löytäisin sopivia). Mieheni on tästä autuaan tietämätön vaikka hänen kannattaisikin olla onnellinen siitä että olen valikoiva ja nirso oksien suhteen...


Koirakuvissa yritin ikuistaa takatalvea.  Mutta koiraeläinten yhteistyökyvyssä oli hiukan toivomisen varaa (tosin annettakoon anteeksi se kun muistaakseni tälle kuvausreissulle lähdettiin kovassa kiireessä (valo loppumassa, ehkä vikat lumisateet!), ilman nameja, hermot tiukilla ja ulkona oli oikeasti aika ankean märkää ja kylmää ja mulla kesti hiukan löytää ees suunnileen oikeat säädöt. Palkan maksu siis takkusi ja ihmekös tuo jos työläiset sitten näyttävät nyrpeää naamaa... Tää oli jo ihan kiva (jotenkin tykkään asennoista), mutta miksi tuon lumihiutaleen piti osua tuohon? Tässä taas kaipaisin http://taigalta.kuvat.fi/kuvat/2012/maaliskuu/_DSC0020.jpg/_medium.jpgsitä että ne lumihiutaleet erottuisivat paremmin. Kummasti koirat tsemppasivat vielä tähän tiukempaan rajaukseen.  Se idyllikuva jossa koirat ovat maastossa iloisen näköisinä lumen leijaillessa nätisti taustalla jäi kuitenkin uupumaan. Koiria kenkutti, lumihiutaleet eivät suostuneet yhteystyöhön vaan näyttivät märiltä räteiltä (saattaa johtua siitä että lähinnä olivatkin märkiä rättejä), valo hiipui horisontin taa... Korvakoiraeläintä kuvailtiin pitkästä aikaa pihalla. Siellä oli kaunis lämmin valo ja valkoinen tausta jonka pystyisi helposti polttamaan puhki ja jota vasten koira voisi piirtyä aika nätisti (mä poltan lumen monesti tahallanikin puhki sillä en ymmärrä mikä periaatteellinen ero on siinä tunkeeko jonkin asian light boxiin missä kuvan saa ylivalottaa rauhassa vai ylivalottaako lumen...). Namit mukaan ja koira tähdätään suunnilleen pihan ainoaan valolaikkuun ja ankaraa rajauksen pohdintaa ettei taustalla olisi mitään hohdokasta (tyyliin autotallia, roskista tms).

Tässä kuvassa ollaan lähimpänä sitä valo ajatusta mikä mulla oli kuvia ottaessa. Olkoon se siis viikon koirakuva. Loput kuvat ovat nähtävissä täällä. 




maanantai 16. huhtikuuta 2012

Uimasilla viikolla 13 (19.3.-25.3.)

Blogin päivitys venyy ja vanuu. Mutta josko saisin taas hiukan kirittyä ja laitettua edes ne kuvat, jos ei sitten muuta. Jälkikäteen on vaan viheliäisen hankalaa muistaa että miksi ihmeessä viikolta 13 ei juurikaan ole kuvia? Oliko sää huono? Muuten kiire? Olinko kipeänä? 

Sen muistan kuitenkin ettei tuolta viikolta ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Paitsi että kokeilimme koirien kanssa uutta koirauimalaa. Nuorimmalla koiralla on selässä nikamien yhteen sulautuma lannerangassa ja se tarvii siksi hiukan fysioterapiaa ja täsmäliikuntaa ja muutakin huoltoa. Kesällä se ui kivasti, mutta talvella ei oikein uimaan pääse. Tai ei päässyt. Ennen kuin nyt. Suuntasimme uimalaan pois pokeria pelaavan miehen jaloista ja karkuun liukkaita lenkkeilykelejä (pelotti sekä koirien että oman selän puolesta että liukastutaan vielä). Uimalan ihmiset suosittelivat aloitukseen kolmelle koiralle puolta tuntia ja samaa sanoivat muualla uimalaa kokeilleet. Lopulta kuitenkin olimme altaassa tunnin. Ensin Halla yksin melkein 15 minuuttia ja sitten neitokoirat yhdessä 30 minuuttia jonka jälkeen Savu ui vielä yksin 5 minuuttia ja Yuki reilu 10 minuuttia. Tytöt tykkäsi. Allas ei ollut liian pieni vaikka ajattelin ensin että se ois ihan onnettoman kokoinen. Pallon heittelyä ja kehumista tosin vaatii että jaksavat uida siellä. Yukin mielestä tämä on idiootein tähän asti keksimistämme harrastuksista (se ei pidä kastumisesta, eikä uimisesta). Mutta kaikki uivat kuulemma oikein nätisti ja just niin kuin pitääkin. Uinnin jälkeen käytiin hieman palauttavalla lenkillä (ja ennen uintiakin verryteltiin). Seuraavana päivänä hieroskeltiin vähän. 

Uimalassa kuvaaminen oli yllättävänkin haastavaa. Valoa ei ollut tasaisesti (ja allas ei ole upotettu joten sen laidat luovat varjoja sinne) eikä oikein riittävästikään. Veden kanssa korkeassa tilassa salama on nou nou (eikä se liikekuvissa oikein toimi muutenkaan). Vesi heijastelee ja elää. Liiveissä on korkeampi kontrasti kuin koirissa joten automaattitarkennus tuppaa vetämään tarkennuksen liiveihin... (Mun näkö ei riitä tarkentamiseen automaatitta liikekuvissa). Ja toki samaan aikaan koirat pärskivät ja roiskivat ja ravistelevat ja toisella kädellä pitäisi heittää palloa kun kuvaa ja kehuu... :D Silti tekniikkaa ja yksityiskohtia tärkeämpää minussa kuvassa on se tarina, jonka se kertoo. Kuvia ottaessa varastan hetkiä. Tallennan. Jaan näkökulmia. Mutta myös valitsen tarinan kerrottavaksi. Jokainen kuva kertoo hiukan erilaisen tarinan. Vaikka olisikin samasta tilanteesta otettu. 

Tässä kuvassa tykkäisin siitä että molemmat tytöt näkyvät ja jotenkin siinä välittyy se koko tilanne. Yksi kauhoo saatuaan pallon kiinni mutta ei voi jäädä tuulettelemaan kun toinen tulee perässä valmiina nappaamaan pallon keinolla millä hyvänsä. Ja tietysti taustalla näkyy se että pallojahan oli monta. Mutta kun vain yksi kelpaa... Tämän kuvan osalta sanon että Pärskeet <3 ja se hullu täysillä painaminen joka noissa tytyissä mua niin suuresti viehättää. Voisi hyvinkin olla viikon kuva. Tämä on sitten tuon kuvasarjan seuraava kuva. Siinäkin on kivasti roisketta. Tässä taas ruskeanenäinen merihirviö on ehtinyt kauhoa itsensä hieman kauemmas häikäilemättömästä äidistään. Muistaakseni jossain piti olla sellainenkin kuva, jossa äitikoira yritti hukuttaa lapsensa saadakseen pallon... Lieventävänä asianhaarana ko asiassa ainoastaan se että ei se tahallaan ollut toista hukuttamassa. Hallasta meinasi tulla ikäänkuin sivullinen uhri suuressa pallon etsinnässä.

Kuvilla voisi siis kertoa montakin tarinaa uimalasta. Mutta tällä kertaa päätän kertoa ehkä hiukan valheellisenkin tarinan koirasta joka ui rauhallisesti ja päättäväisesti eteenpäin. No Hallaa tuntevat huomaavat ehkä että pallon perässähän tässäkin mennään. Mutta yksin, jolloin riittää kun kurkottautuu ja menee lujaa. Ei tarvi mennä keinoja kaihtamatta. Miksi tämä kuva? Koska se taitaa on tarkin ja tykkään sen tunnelmasta, valon leikistä veden pinnalla, pärskeistä ja pienestä eläimestä joka näyttää minun silmiini epäilyttävästi vesisiiseliltä. Tai näyttäisi jos vesisiiseleitä vaan olisi olemassa. Se on vedessä rauhallinen, ui tasaisesti, varmoin vedoin läpi ulapan... (Joka tosin oli vain jokusen metrin suuntaansa, mutta silti! Ehkäpä vesisiiselit elävätkin pienissä lampareissa? Ja jos kesää muistelen niin niissä lampareissa on varmasti paljon mutaa ja pieneliöitä). Yhtä kaikki: minusta kuva joka saa minut keksimään vesisiiselin kertoo riittävän vahvan tarinan jotta sen voi jakaa ja valita viikon kuvaksi. 




Muita kuin uintikuvia ei tullut otettua oikeastaan yhtään koko viikolla! Ääk! Paniikissa sunnuntai-iltana kokeilin yhtä valaistushommaa sisällä. Mutta oikeasti se vaatii vielä melkoisen paljon säätöä ennen kuin alkaa näyttää miltään... Ja koska tää on valaistuskokeilu niin täytyy myöntää että tarinallinen kerrontakin on aika heikkoa tältä osin... Ööö. Koiranlelumainos? Oudot alienit kiviplaneetalla? Ainoa puolustus jonka tälle voi antaa on se että tykkään valojen muodostamista silmistä vinkuleluissa. Ja toisaalta nää on ton viikon koirakuvan tavoittelun kohde eli The Pallot (jälkimmäisen raukan jalassa näkyykin arpia). Näiden sukulaisia meillä asuu enemmänkin eikä mikään maailmassa voita näitä pikkupiruiksi ristittyjä kapistuksia. 



Koska kuva anti jää tällä kertaa näin ankeaksi niin laitetaan tähän vielä yksi kuvapari joka havainnollistaa ehkä hiukan JPG:n ja RAW kuvaamisen eroa (ylempi RAW):


Kun kuva otetaan JPG muodossa niin menetetään melkoinen määrä sävyjä! Ja koska kuvassa on tärkeää tarina, rytmi, skarppius ja sävyt niin ei ole kahta sanomista pitääkö kuvat ottaa RAW muodossa. 

Sellainen viikko. Täytyy yrittää ryhdistäytyä niin kuvaamisen kuin bloggailunkin saralla. 


torstai 22. maaliskuuta 2012

Paluu arkeen viikko 11 (12.-18.3.2012)

Maanantai aamu töissä tökki hiukan. Olin onnistunut tuhoamaan kaikki unirytmiin viittavatkin rippeet loman aikana. Lisäksi mies karkasi loman lopuksi (lauantaina) työreissuun Intiaan eli jouduin selviytymään ihan omin avuin koko viikosta. Ei sillä: osaan oikein erinomaisesti selviytyä itse. Mitä nyt unohdan syödä ja mennä nukkumaan (enkä oikein osaa nukkuakaan ilman mörön syöttiä... onneksi on koirat! joista 2 osaa jopa nukkua kainalossa) ja aamuista tulee entistäkin takkuisempia. Mutta tiistaina muistin mukaan jo työavaimetkin. Ja keskiviikkona taisi olla mukana jopa se lompakko ja puhelin jotka oli jääneet kotiin edellisinä päivinä. Autolla töissä kulkeminen sinänsä oli kyllä aika luksusta. Siihen voisi vaikka tottuakin. Muuten koko viikko meni koiria ulkoiluttaessa (käytin reippaasti kaikki erikseen lenkillä, huolsin vanhimman tulehtuneita korvia ja pidin huolta juniorin ja omista fysioterapioista) ja tauluproggigsen parissa. Niin ja puhelimessa juorutessa kun sain lopultakin fiksumman liittymän toimimaan. Kamera ei tainnut viikolla ulkoilla kertaakaan mikä kyllä hiersi hieman mielessä kun koko ajan on lämpimämpää ja valoisampaa. Lauantaina vietin päivän ulkona koirasuunnistuksessa kaverin innoittamana. Olin alunperin kieltäytynyt moisesta sillä minä ja suunnistus emme todellakaan ole olleet mitään parhaita ystäviä... Mutta kun kaveri kysyi toistamiseen niin aloin ajatella että miksipä ei. Kaupunkisuunnistuksessa uskoin jotenkin pärjääväni (maastosuunnistuksessa löydän itseni aina ennemmin tai myöhemmin miettimässä jonkin kiven tai kolon kohdalla että onko tää nyt niin iso että tää ois merkattu karttaan ja jos ois niin oisko tää tuo kivi tuossa vaiko ei... kompassin käyttö ko touhussa on myös mulle täysi mysteeri). Ja onhan mulla navi ja kaveri että kai me löydettäis kotiin. Koirasuunnistuksen ideana oli että rasteilla oli kysymyksiä joihin vastaamalla saa pisteitä. Parhaat pisteet voittavat ja jos tullaan tasapistein niin sitten aika ratkaisee. Tämän piti olla leppoisa lauantain vietto koiran pennun sosiaalistamiseksi mutta me taidettiin kiitää aika tavalla ja liukastella mutta kai se kannatti! Vastaukset 10/10 ja maaliin kolmantena, mutta koska kukaan muu ei saanut täysiä pisteitä niin me voitettiin! Epäilen että ollaan eka voittanut bedlingtonjoukkue (joukkue nimellä lampakset). Kivaa oli. Jokunen ihminen sai taas tutustua rotuunkin ja me mentiin voitonkuvauksin jälkeen juomaan voiton kahvit (shampanjaan ei ollunna varaa, autolla ajaen se ois ollu arveluttavaakin nautittavaksi ja jotenkin kahvi, patonki ja kakkupala toimi meillä paremmin). Kiitos kiitos ihana Strada Coffee. Kahvilasta kipaisimme vielä Stockmannilla hakemassa Savulle synttärilahjaksi pikkupirun ja kuivattuja kurkkutorvia. Kiva kun on paikkoja joihin saa koirankin kanssa mennä. Ettei tarvi aina käydä kuskaamassa niitä autoon (kesällä ei voi ettei ne paistu ja talvella ei voi ettei ne jäädy ja ulos ei voi jättää ettei joku myrkytä, kiusaa tai varasta), kotiin tai jonnekin. Sitten meidän piti mennä kotiin. Mutta mä en malttanut. Piti saada kokeilla pyöröpolarisaatiosuodinta jonka uhkasin edellisten epäonnistuneiden koirakuvien jäljiltä heittää roskikseen... Mutta kaupunkikuvauksessa (=ei liikkuvissa kohteissa) se kapistus osoittautuikin sitten ihan kivaksi. Eli kai mä sen säästän. Koirakuvaukseen vois olla fiksua hommata joku hiukkasen laadukkaampi tapaus. Tää kun on joku n. 17€ kapistus huuto.netistä toisin kuin Hoyan suotimet jotka tuossa koossa maksavat lähemmäs 80€. Sunnuntaina nuorimman pikkusiskon rippijuhlat ja niiden kuvausta ja sieltä omien kanssa lenkille. Aika vilkas viikonloppu, mutta toisaalta... haittaako se jos me ei siivottu kaappeja?

Shelttejä oli koirasuunnistuksessa monta. Ja taisivat olla kaikki soopeleita. Tämä sekarotuinen komistus löysi maaliin ennen meitä. Ja Suomen suosituinkin oli edustamassa. Nämä kaverit olisivat selvästi jaksaneet mennä toisenkin kierroksen. Ja tämän kaunistuksen rotua piti miettiä tovi ja sitten vielä toinen ja nyt olen taas jo unohtanut sen Entl..?? Tämä kuva voittajista jäi harmittamaan. Siitä puuttuu se ihan viimeinen skarppius.  Voiton kuvaksi valitsin siis tämän:
Suuret saaliit piti tietty tallentaa. Peruslenkiltä tallentui se miksi narttu on haukkumasana.. Se iskee kun sitä vähiten odotat ja kun olet haavoittumaisimmillasi... Jos Lotta ei olisi niin söpö ja jäinen seinämä niin kiva ja suunnistuskisan voitto niin harvinaista herkkua niin valitsisin viikon kuvaksi neiti näppärän 5v kuvan:

Muista kuvista... Yritimme kuvata rippikuvia. Mutta eräs pieni ruskea nenä ei malttanut olla kuvan sivussa.  No joku onnistuikin. Rapautuva seinä ja valuva vesi pakotti pysähtymään kaupungissa. Samoin sinistä taivasta kohti kurkottaminen. On se rapattu keltainen seinämä valossa kaunis ja niin tuttu! Kun on sen vieressä ja saman suunnittelijan koulussa saanut opiskella. Tuttu on tämäkin auringon kultaama seinä. Melkein jo valitsin viikon kuvaksi tämän: Taivasta kohden. Mutta tämän kuvan rytmi puhuttelee nyt enemmän:

Sellaista tällä erää. Kirkkoa ja suunnistusta. Enpä olisi viikko, pari takaperin aavistanutkaan. 

Talvilomalla! Viikko 10 (5.-11.3.)

Talviloman aloitin jatkamalla edellisellä viikolla hyvin aloitettua sairastelua... Niinpä en päässyt mökille ja kamerakin ulkoili tavanomaista talvilomaa vähemmän. Tosin nyt kun iso osa kuvista makaa edelleen kesken käsittelyn koneen uumenissa niin ehkä se on hyväkin että niitä kuvia ei tullut otettua enempää. Koirien kanssa käytiin kahdella kaverilenkillä: Pepin ja Lotan kanssa sekä Iltahämyn kennelin porukan kanssa (Kita, Ruka ja narttuvahvistus). Lenkkeilyn lisäksi tuli vähän aloiteltua yhtä tauluprojektia, luettua paljon kirjoja ja syötyä hyvin. Sain huijattua yhden kaveripariskunnankin meille syömään. Mukavaa ruokkia pitkästä aikaa muitakin kuin vain omia suita. Hämeenlinnan liepeillä asuessa tätä tuli tehtyä useammin, mutta jostain syystä nykyiset kaverit ei oikein moiseen taivu. Missä lie vika? Toisaalta nykyinen porukka, joka lähtee suolle kaveriksi rämpimään ja on siitä vielä innoissaan, on toki ihan omaa luokkaansa eikä parempaa porukkaa voisi toivoa. Silti me voitais useamminkin istua alas ja syödä. Ja miksei vaikka väitellä jostain ja pelata lautapelejäkin. Puolet niistä asioista, joita mun piti tehdä oli loman jälkeen edelleen tekemättä ja tästä ei luultavasti ylläty kukaan muu kuin minä. Mutta sain levättyä ja tehtyä mukavia juttuja ja nollattua aivoja ystävien kesken. Seuraavana maanantaina olo töissä oli kuin vieraalla planeetalla: "Mitä mun piti tehdä? Tietääks joku?" Mutta kiva oli palata töihinkin. Eikö se loma silloin ole ajanut asiansa?

Ei-koirakuvien (joo joo mä tiedän että se on koirattomien kuvien) valinta tältä viikolta on iisiä kun niitä tuli otettua niin olemattoman vähän...
Keväiset moottorikelkan jäljet tuli kuitenkin tallennettua. Samoin sulava soramontun reuna. Kontrasteja, kontrasteja. Katoksen valoketju tallentui värileikittelyn muodossa. Mutta eniten tätä viikkoa varmaan kuvaisivat nämä jääpuikot. Kyllä vesi on ihmeellinen elementti ja kyllä kevät on kaunis.


Koirakuvien valinta on taas vaikeampaa. Lappalaiskoirien kanssa lenkkeily tallentui tänne kokonaisuudessaan. En nyt poimi muuta kuin tämän kaksipäisen hirviön tähän.  Lotan ja Pepin kanssa tehdyn lenkin kuvat ovat tosiaan kesken työstämisen. Siis siinä tilassa jossa ne voisi jakaa (rajailtu, suoristeltu, valoisuus ok... mutta vielä värien säätöä ja muuta pientä vailla). Jahka saan homman valmiiksi niin latailen niistä loputkin tänne. Nyt siellä on vasta 10 ekaa kuvaa. Nuorisojaoston ärjypainit. Myös auringonlaskua vasten. Tiukat kaarteet ja kurvit. Ilmeet.    Hallan väriäkin koitin tallennella kennolle. Ääretöntä sinisyyttä vasten.  Mutta vaikka me tehtiin siis parikin ihan reipasta kameran ulkoilutusta tällä viikolla, ja vaikka muitakin koiria on tallennettu... niin jotenkin tämä Hallan riemu lumipaakusta nyt vaan toimii mulle parhaiten:
Valo, väri, rytmi, asento... niin ja se hetki. Varastettu pieni ilon hetki päivän viimeisissä auringonsäteissä, kun ei vielä tahdota mennä kotiin. 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Häiden jälkeen... Viikko 9 (27.2.-4.3.)

Kevään parhaita hetkiä. Aurinko valaisee jo pitkään ja lämmittääkin niin että koiria ei tarvitse samalla tavalla vaatettaa. Mutta meren jää kantaa vielä! Silmien edessä loputon aava on sellainen sielun lepuuttaja ettei parempaa olekaan. Paitsi ehkä samainen aava jaettuna koirien ja ystävän parissa.

Kaverin mudin pentu Ilo ei enää ole ihan pieni ja piskuinen. Se tarkoittaa sitä että Savu ei enää yritä omia sitä omaksi lapsekseen (se haluaisi pakko huostaanottaa kaikki pennut kun se rakastaa niitä niin kovin) ja sitä että Halla alkaa olla sitä mieltä että moisesta otuksesta voi sittenkin olla aineksia joksikin. Joksikin tarkoittaa tässä tapauksessa hirmuisen metelin sisältävää irvistely-, koikkaloikka-. riekkumis-, juoksu- ja hyppelypainimatsia. Se ei ole kaunista. Koirattomia ihmisiä varmaan hirvittää. Mutta Halla nauttii kun sen ei tarvi pidätellä. Kun joku on samalla aaltopituudella ja painaa yhtä älyttömänä menemään. Toki tämä toiminta syö osan siitä luonnonrauhasta jota menimme merelle hakemaan...

Kimppalenkin jälkeen flunssa sai minusta niskalenkkiotteen. Loppuviikko meni ihan nukkuessa. Kamera ulkoili vain takapihalla kuvaamassa katolta edelleen alas valuvaa lumimassaa. Kauneus on pienissä asioissa. Lyhyissä hetkissä. Valon välähdyksinä hangella. Koitan saada siitä kiinni. Kipeänäkin. Kameralla se joskus onnistuu. Ja valitettavan usein joku osa siitä karkaa ja katoaa. Toisaalta juuri siksi sen kameran tahtoo aina uudestaan kaivaa esille "sain siitä hetkestä melkein kiinni viimeksi, ehkä jo tänään se jää vangiksi kennolle" ja kun se kenno on lähes rajaton. Ei tarvitse miettiä filmiä, kehitystä ja odotusta. Malttamattomalle hetkien varastajalle digiaika on kulta-aikaa.

Mutta ne kuvat. Täällä näkyvät kaikki Ilon, Pessin ja tyttöjen iloittelut. Yukia ei otettu mukaan. Se ei voi vastustaa Pessin ärsytystä ja joskus omistajallakin on lupa olla itsekäs ja jättää se kotiin. Käytiin sitten sen kanssa kahdestaan hieman erilainen lenkki. Ilon sininen hetki oli se mistä aloitimme. Aurinko lämmittää jo niin paljon, että musta pentu makaa maassa ja nuolee lunta. Pennun järkytys ja Hallan ilmalento tallentui ihan kivasti. Tämä kuva harmittaa. Minulla ei ole tuota asentoa vielä tarkkana kennolla sivusta päin. Sen sijaan jalatonta mudia en ollut nähnyt ennen, mutta sain sen heti kennolle.  Ilmeitäkin sinne tallentui... Ja se hetki joka jakoi aikaa: aikaan jolloin Innalla vielä oli ehjät polvet... ja siihen toiseen. (Ei vaan: joku taisi pystyä väistämään?!). Molemmat mustat kaverit. Mustan kuvaaminen ei ole helppoa. Mutta ei se mahdotontakaan ole. Top3 koirakuvissa: koko lauma samassa kuvassa (huomaa Halla ja sen touhut taustalla... Lumi on liian ihanaa kestettäväksi pystyssä),  Pessin The Look ja se lopullinen viikon kuva:

Halla lällättää Ilolle.

Muista kuvista... Musta, valkoinen ja kaikki sävyt siinä välissä. Lämpö saa lumen painavaksi ja valumaan.  Ja rakentelee siitä lumipuikkoja. Pisarassa on hetken kaunista. Valkoinen lumi on sinistä taivasta vasten kuin pitsiä.  Tai tuhansittain helmiä:

Sairastaminen lykkäsi kuvien käsittelyä. Omastakin porukasta otin viikon lopulla paljon kuvia. Ja vieläpä sellaisia joista on sekä RAW että JPG versiot. Vertailtavaksi. Mutta ne makaavat vielä koneen syövereissä. Toisaalta viikon kuvana on hyvä olla kaverikuvaa. Ne oman sakin peruslenkit ovat niihin verrattuna kuitenkin kaurapuuroa. Hyvää, tarpeen ja ravitsevaa mutta ei erityisen kiinnostavaa. Täytyy silti linkittää niitä kunhan saan koneen ja kuvakansion yhteistyön pelaamaan paremmin. 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Pienissä häissä eli viikko 8 (20.-26.2.)

Teknisiä ongelmia (tietokoneen kanssa), sairastelua ja muuta kiirettä joten blogi päivittyy nyt viiveellä. Koitan kuroa kiinni aikaa.

Kamera on silti ulkoillut aika lailla entiseen tahtiin. Kevät lähestyy hurjaa kyytiä ja viikolla 8 me päästiin useampana päivänä nauttimaan auringon paisteesta lenkillä. Koirakuvien saldo oli silti aika onneton: yhdellä oman sakin lenkillä oli ISOt unohtuneet kaakkoon joten kuvat ovat rakeisia (että ärsytti!) ja toisella ihmettelin mikä kumma on kun tarkennus ei onnistu liikekuvissa kuin ekaan kuvaan. Selvisi sekin: on kovin helppoa saada käännettyä yhtä nappia kameran etuosassa kun vaihtaa objektiivia. Edellisessä kamerassa vastaavassa paikassa ei nappia ollut ja me vasta tutustellaan tämän uuden kanssa. Mutta kaksi uutta teknista asiaa opittuna tämän kameran osalta yhdellä viikolla ei sinänsä ole ollenkaan huonosti sekään.  Muita kuin koirakuvia tuli kans otettua. Valo houkuttelee ulkona. Mutta kuvaamisesta ja viikosta muutenkin jäi silti päällimmäisenä mieleen siskon (ja sen miehen) häät.

Mutta sitten niihin kuviin. Jäällä vanhimmainen koiramme (uros) uskaltautui ärjymään nuorimmaiselle. Se oli hiukan lyhytnäköistä. Kun ottaa huomioon että nuorimmainen on aika taitava käyttelemään etutassuja. Sille huutaminen ei ole koskaan viisasta. Sillä se osaa paitsi komentaa uhrinsa pysähtymään myös leijua niiden kimppuun. Nuorimmainenhan on tämän vanhimman ja keskimmäisen pentu. Ja aika moinen ilvehtijä välillä.  Oikeastihan kauhukaksikko  on toistensa parhaat kaverit vaikka meno välillä hurjalta näyttääkin. Kamera tallensi myös juniorin liitokorvat.  Ja kevät auringon kauniin valon. Ja ehdimme kokeilla myös hiukan erilaista kuvakulmaa.

Viikon koirakuvaksi haluan poimia tämän:

Lumen sinisyys. Koiran liike. Valossa pöllyävä lumi. 


Muita kuin koirakuvia tuli otettua jokunen meren jäällä. Jäätynyt rautatanko oli ihmeellisen kaunis. Ja tämä pilkkijän taakseen jättämä muodostelma toi mieleen kirkon. Toisella lenkillä taivaan sinessä lensi pienkone. Kaunis kuin lentäjän luusta tehty..
Mutta kuten sanoin: mieleni askarteli tällä viikolla häiden parissa. Siskon kimppu oli kaunis. Äiti nyöritti puvun. Ja todettakoon että kaunis oli itse morsiankin. Uskotteko? Vielä viimeinen vilkaisu peiliin ja sitten kohti alttaria.  Valssin aikana hymy oli jo rennompi.

Viikon kuvaksi valitsen hääkuvan. Tämän jossa sulhanen on ylpeä ja morsian ei näe muita. Tälle kuvalle antaisin nimeksi:

Tämä valssi on meidän.


Sellainen viikko. Onnea vielä hääparille. Muistakaa hakata kallioon hyvät päivät ja polttaa maailman tuuliin huonot.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Lunta, Lunta ja vielä vähän Lunta eli viikko 7 (13.-19.2.)

Tällä viikolla sää ei suosinut kuvaajaa. Oli hiukan kiireitä ja ulkona satoi lunta, oli harmaata ja lumi nietostui valtaviksi kinoksiksi ikkunan alle ja vyöryi massiivisena katolta alas. Seurasin lumen valumista katolta vaikuttuneena. Se kerrostuu, laskostuu ja asettuu taiteellisiksi veistoksiksi ihan selvästi jonkin kaavan mukaan. Onneksi siinä alla on se valtava kinos sillä muuten sitä pitäisi ihan tosissan pelätä. Nyt koirat (tai ihmiset) eivät oikein voi jäädä hirveän massan alle kun ei siihen alle edes pääse. Kuvauksellisesti tästä viikosta ei paljoa jäänyt käteen. Kamera oli mukana kahdella lenkillä joista toisella en tainnut ottaa kuin 4 koirakuvaa (nekin ylivalottuneita). Toisella satoi lunta, oli harmaata ja koiratkin likaisia.

Onneksi jotain tuli kuitenkin.

Katolta alas valuvaa lunta. Tuli kuvailtua useammastakin suunnasta. Keittiön ikkunasta se näytti tältä.  Jotenkin tuntuu että jonkin kaavan mukaisesti se tuolta alas tulee. Ainakaan se alas tulo ei näytä ihan summittaiselta. Naapurikaton lumimassa taas näytti hieman pehmikseltä. Punainen tiiliseinä kun värjää sen vaaleanpunaiseksi. Katolta valuvan lumimassan alapuolella on hattivattimaa.   
Sillä lenkillä jossa koirakuvat jäivät ja epäonnistuivat kantautui korviin tuttu nakutus. Pakkohan sen lähdettä oli alkaa etsimään ja löytyihän se! Lumikatoksen alla pylvästä nakutteli tuttu punanuttu: käpytikka. Tässä kuvassa minua viehättää rytmi.   Mutta viikon kuva olkoon tämä jossa tikka mietiskelee jotain. Pohtisiko sitä että tippuuko lumikatos...


Koirakuvien osalta sato oli vieläkin onnettomampi. Joko koirat itse olivat miten sattuu. Tai vähintään kuvia vaivasi yleinen nuhruisuus.   Tuossakin kuvassa muuten on horisontti. Se ei vaan meinaa harmaudesta paljon erottua. Toisaalta onko sellainen kuva huono, joka näyttää miltä oikeasti näytti? Ovatko hyviä kuvia vain kauniit kuvat? Tätä  olen miettinyt lumen osalta. Kovasti tekisi mieli aina vetää lumi valkoiseksi. Sellaiseksi kauniiksi hohtavan valkoiseksi. Mutta entäs kun se ei ole? Kun se on harmaalla säällä harmaata? Ja sinisessä hetkessä sinistä? Tai jos se seinä värjää sen vaaleanpunaiseksi? Eikö kuva ole silloin todempi jos sen värit ovat sen mitä ovat? Vaikka se näyttäisikin tyhmältä? Jotenkin silti tuntuu että likainen Halla sohjoisessa lumessa ei ole viikon kuva ainesta. Kokeilin auttaisiko mustavalkoisuus. Ehkä hiukan. Mutta koira pitäisi silti pestä ennen kuvausta (pesusta aikaa viikko).  Tässä isä ja tytär kuvassa alkaa olla jo ainesta. Halla kuuntelee kaloja ja Yuki ihmettelee. Tai tässä perhekuvassa: teini huutaa, äiti kuuntelee (ja huutaa takaisin) ja isä himmailee eri suuntaan taustalla. Kyllä harmaakin voi silti olla kaunista. Mutta viikon kuvaksi koirien osalta valitsen tämän: 


Juuri tällainen viikko tämä oli. Pää painuksissa. Jalat täynnä lunta. Istutaan alas, selkä tuulta päin ja odotetaan parempaa. 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Luopumisesta

Kun minä olen vanha
enkä kivuiltani enää jaksa
enää jaksa olla minä


Anna minun mennä
Anna minun mennä 
pystypäin


Säilyttää
vielä hitunen 
ylpeyttä


Anna minun mennä
kun vielä pääsen 
omin jaloin
omin voimin


Älä pidä minua 
väkisin
Päästä minut vapaaksi




____________________________________






Sinä tiedät 
kun aikani on tullut
ja minä luotan sinuun


Luotan että ymmärrät
että muistat


Kaunein auringonlasku
kestää vain hetken
kauneinkin kappale 
loppuu joskus


Parhaat ystävyydet
kestävät kokonaisen iän
mutta loppuvat silti kesken


Sinä tiedät että
jäisin jos voisin
että jään vaikka
se sattuu jos 
vain pyydät


Älä pyydä enää
sillä minuun sattuu
ja minä olen väsynyt
ja valmis


Älä itke liikaa
Muista että inhoan
sitä kun sinä itket


Se etten voi 
lohduttaa sinua
ei ainakaan vähennä inhoani


Laske minut vapaaksi
äläkä unohda
kaikkea minulta oppimaasi
älä unohda elää hetkessä.




Miten voi itkettää näin ventovieraan koiran kuolema? Ihan järjetön juttu. Kummasti sitä kääntyy katsomaan omiaan ja miettii että jonain päivänä on niidenkin kohdalla pakko tehdä se viimeinen päätös ja matka. En tajua miten siitä ikinä selviää. Ainakaan sillä tavalla kuin pitäisi. Rauhallisena. Tyynenä. Ettei sen koiran tarvitse pelätä ja olla huolissaan. Vielä kun nuo osaavat lukea niitä omasta mielestä hyvinkin piilotettuja tunteita... Toivottavasti en joudu tämän asian kanssa oikeasti nokakkain vielä moneen vuoteen.

Kuvia on otettu ja työstetty ja enää pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa niistä joku sana. Flunssan jälkimainingeissa on vaan niitä jäätävän kamala päänsärky että taitaa mennä ensi viikkoon ennen kuin saan blogin ajan tasalle.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Kaupunkimaisemaa ja suloisia saasteita eli viikko 6 (6.-12.2.2012)

Jo hellittää. Pakkaset. Tämä on paras aika vuodesta ilman epäilyksen häivää. Valoa riittää, ei enää ole kylmä ja jäälle pääsee nautiskelemaan siitä ihanasta avaruudesta jossa maa ja meri sulautuvat toisiinsa horisontissa.

Tällä viikolla tuli käytyä kaupungissa kuvailemassa. Halla kävi fysioterapiassa ja saimme lisää ohjeita. Se sai tällä kertaa myös akupunktiota ja luulen sen auttaneen. Lisäksi fysioterapeutti sanoi murun edistyneen viime kerrasta. Hyvä näin. Mulla on krooninen huono omatunto siitä ettei sen kanssa tehdä tarpeeksi. Fysioterapiasta kuljimme kaupunkiin kuvailemaan ja testasimme miten sujuu kahvilassa käynti koiran kera. Kivastihan se meni. Hienoa että lainsäädäntö muuttuu pikkuhiljaa sallivammaksi.

Kuvailin Tuomiokirkkoa hiukan toisellaisella tavalla. Ja tietysti yhtä Oulun kuvatuimmista kylteistä. On se kaunis silti. Vanhat aitat ovat niitä harvoja puisia rakennuksia mitä meiltä vielä löytyy. Se sininen punaisten keskellä on mun suosikki. Lähempää sinisen pintaa. Jotenkin nämä saasteetkin viehättivät.


Koiria on päästy kuvaamaan. Pitkästä aikaa tarjettiin ilman vaatteita. Yuki innostui purkamaan energiaa oikein kunnolla. Ilme on olennainen osa revittelyä.  Kevyt puuterilumi on hetkessä turkissa kiinni. Tarttunutta lunta ravistellaan sitten irti turkista. Hallakin ravisteli toki. Siniset kaverukset kulkivat yhtä tassua. Halla muru riekkui pallon kanssa. Vei palloa ja pallo vei Hallaa.  Pallon ravistelu voi olla vaarallista. Murun kaunis väri oli pakko ikuistaa. Kaikista tyytyväisin olin kuitenkin tähän. Tausta on harmaa, mutta siellä näkee kuinka se horisontti sulautuu yhdeksi. Ja Murun pallon heittokin on nyt tallennettu kuvaksi. Ulkona tämä on hienoa. Sisällä hiukan pelottavaa.


Sellainen viikko tällä erää.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Tulkoon vaan silmitön talvi... viikko 5 (30.1. - 5.2.2012)

Kovasti kylmissä tunnelmissa on menty tätä viikkoa eteenpäin. Minua ei haittaa (kiitos huopikkaiden), mutta koiria alkaa jo haitata. Aika monena päivänä on jäänyt lenkit kokonaan tekemättä ja loppuina on sitten menty melkoisen varustelun avulla eteenpäin. En halua ottaa riskia paleltumavammoista korvissa (tai  hännässä!) tai rikkoa lihaksistoa sillä että koirilla on kylmä kun liikutaan. Onneksi vaatetusta löytyy. Ainoastaan pipot ja tassutossut tuottavat hieman vaivaa niin pukemisessa kuin sopivien löytämisessäkin. Pipot tuppaavat valumaan silmille ja tassutossut irtoilemaan/löystymään/hukkumaan jne. Hyvä vaate ei hierra eikä kierrä. Ei tuhoa karvaa (no jossain määrin ne kyllä tahtovat takuttaa... toisaalta kylmän sään sähköinen ja kuiva huoneilma ovat karvan vihollisia myös). Ei estä liikkeitä. Mutta suojaa kylmältä, viimalta, lumelta ja vähän kaverin hampailtakin. -25 asteen pakkasessa (ja 4m/s) tuulen kera me tarjettiin kuitenkin oikein vaatetettuna lenkillä n. 50 minuuttia! Huikeaa sanoisin. Varsinkin kun mukana oli koko porukka. Myös se jonka tassuja tuppaa palelemaan aika aikaisin. Apuna olivat paitsi vaatetus, myös reitin valinta: mentiin metsässä ja jäätynyttä ojan pohjaa pitkin. Sinne ei tuuli päässyt puremaan vaikka se muualla riehuikin.

Kameran ulkoilutukseenkin kylmyys tuo omat haasteensa... On kovin kaunista, mutta näpit jäätyvät jos kuvaa muuten kuin nahkarukkasissa ja niissä puolestaan ei ole oikein tuntua joten osa kuvista jää saamatta kun ei onnistukaan painamaan laukaisijaa. Kameraa kohti ei auta hönkiä ettei saa koko laitetta jään peittoon. Akut eivät kestä pakkasessa yhtä hyvin kuin muulloin. Riittävän pitkällä ulko-oleilulla saa myös tarkennusmoottorin hyytymään väliaikaisesti (been there done that mutta en vielä tänä vuonna). Ja kameran lämpö pitää muistaa tasata sisälle tullessa mikä taas aiheuttaa haasteita lähinnä muistille ja kärsivällisyydelle (vaikea kun ei saakaan kuvia heti koneelle kun kamera on jumissa kameralaukussa). Valoa on ollut paljon joten se ei ole ollut ongelmana, mutta valon ja varjon leikin kuvaaminen on edelleen hankalaa. Siirryin kuvaamaan RAW muodossa ja täytyy sanoa että ero on välillä huikea ja välillä olematon. Joissakin kuvissa JPG näyttää paremmalta, mutta valtaosassa RAW voittaa kyllä mennen tullen. Vielä pitäisi vaan opetella pakkaamaan kuvat tai siis lähinnä keksiä siihen joku helppo ja nopea konsti sillä mua ei edelleenkään kiinnosta säätää täällä tietokoneen ruudulla yhtään ylimääräistä vaan haluaisin saada kuvat mahdollisimman valmiina koneelle ja sieltä tarvittaessa jakoon ja oikeiksi kuviksi.

Muuten ei mitenkään ihmeellinen viikko. Töiden parissa on menty arki ja viikonloppu hurahti kerrankin ilman mitään aikataulutettua ohjelmaa. Ihanaa!

Sitten niihin kuviin. Kovasti valkoistahan tämä talvi tietysti on kuvattavaksi. Vai onko sittenkään?  Tässä kuvassa  ja sen parissa  olin kovasti tyytyväinen paitsi siihen että sain vangittua sitä valoa ja varjoa niin myös siihen että kennolle tarkentui lumihiutaleiden leikkiä. Muita kiehtovia elementtejä ovat rytmi ja toisto.  Joita tuli tutkittua useammankin kuvan verran. Toisaalta tietysti kiehtoo valo (vaikka rytmiä on tässäkin) ja tässä. Vai pitäisikö sittenkin näyttää hieman lenkkimaisemia (tässäkin on toki toistoa ja rytmiä)? Valitsen kuitenkin tämän: unen sininen hetki, mastot maalla, valo rytmi ja lumen tanssi kaikki yhdessä kuvassa.


Koirakuvien kanssa sama jahkaus. Näyttääkö talvivarustelua pahimmillaan (vai pitäisikö sanoa parhaimmillaan?)? Fiilistelläkö sillä miten takaa tuleva valo piirtää koirat ja saa ne näyttämään siltä kuin ne olisivat juuri laskeutuneet joltain avaruusalukselta? Näyttääkö miten oikea varustus saa lähes veteraanin lentämään? Esitelläkö tulevan jumppaohjaajan huuto ja jumppaustaitoja? Näyttääkö miltä kylmyys näyttää? Vai jakaisitteko kanssani sen omituisen hetken kun Savusta sukeutui ihan selvästi jokin lastenohjelman hahmo? Näettekö kuinka se kiitää jonnekin tapaamiseen kahdella jalalla. Käsilaukkua vaan puuttuu. Ehkä kuitenkin se kun koira on hetken painovoimasta vapaa? Ei. Otetaan se kuva johon olin tyytyväinen heti: valo, aukea ja vapaana liitävä Halla. 


sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Valoa kohti eli viikko 4 (23.29.1.)

Sain "uuden" kameran. Me ei olla ihan vielä sujut keskenämme joten valtava osa tämän viikon kuvista odottaa käsittelijäänsä. Lisäksi keksin koittaa kalibroida näytön. Ihan hyvä idea varmaan... paitsi että kaikki on näyttänyt sen jälkeen tosi oudolta. Ensin tuli kontrastia järjettömästi lisää ja kaikista kuvista pimeitä ja suttuisia. Sitten valkoisesta tuli vaaleanpunaista... Nyt olen palannut toistaiseksi siihen kalibroimattomaan tilaan, mutta ei tämäkään nyt oikein toimi. Hankalaa. Tällä viikolla on ollut kylmää. Kylmää ja kaunista. Jää alkaa tuntua oikeasti vakaalta ja valon lisääntymisen huomaa lähes päivittäin. Nyt ehtii jo viikollakin jäälle kameran kanssa jos on oikein sukkela. Lisäksi saimme Lotta bedlingtonin meille hoitoon viikonlopuksi. Aika ihana pentu! Sopivasti vauhtia tytössä ja sujahti laumaan kuin olisi aina ollut meillä.

Toisaalta ihana viikko kuvauksen kannalta. Kun on valoa ja kaunista ja uusi kamera. Toisaalta tietysti raivostuttava! Miksi en osaa kuvata paremmin kuuran peittämiä koivuja? Miksi se valo ei tallennu oikean värisenä kameraan ja jos tallentuu niin miksi se näyttää koneella oudolta? Kuvien käsittelyyn en uskalla tässä edes puuttua. Ettei pääsisi kovin montaa ärräpäätä. Sanonpahan vaan että olen ladannut koneelle kaksi uutta ohjelmaa joita kumpaakaan en osaa käyttää (eikä ole motivaatiota opetella kun en saa näyttöä kalibroitua!). Vapaaehtoisia kalibroijia? Vaikka kuvia vastaan? Olisi vaikka mitä hommaa ja projektia (mm. yksi kirjaprojekti!!) joissa se oikein näyttävä näyttö olis aika elinehto. Hmph.

Valokuvauksen to do  list:
* opetella kalibroimaan näyttö
* opetella käsittelemään kuvia
* ja krhm. opetella käyttämään uutta kameraa (Nikon D200)

Mutta siis kaikesta kiukustuksesta ja turhaumasta huolimatta jotain kivaa on tallentunut kennolle. Sen verran jopa että valinta on taas kovasti vaikeaa. Ei koirakuvia aion nyt vaan läiskäistä kaksi. Yhden kunnianosoituksena sille vanhalle kameralle (Nikon D60) ja toisen sitten tälle uudelle jonka kanssa sävel on vielä hiukan hukassa.

Auringon lasku tammikuussa venesatamassa on kaunis. Ja huurteen kuurama laiva samaten. Merelle mieleni mielii. Talvellakin. 

Ja uudella kameralla metsän lumisia kuusia. Vielä ei suju. Tosin eipä ehkä ollut ihan helpoin kohdekaan. Tykkään silti valon ja varjon rytmistä oksistossa. 

Koirakuvat sitten taas olivatkin hankalampia. Valinnan kannalta. Ottaako perinteistä luoksetulokuvaa mutta lainakoiralla?  Vai miten olisi kepin kanssa juoksemista ja korvien leijuttamista taustalla? Olisiko liitävä pentukoira ja taustan lumen, valon ja varjojen leikki se tämän viikon juttu? Ehkä kuitenkin meri? Moottorikelkan piirtämä rytmi hangessa, laskeva aurinko ja viikon luontoeläin Halla järsimässä keppiä? Sama eläin oudoissa puuhissaan meren jäällä? Se rakastaa lunta. 
Päädyin sitten tähän:
Halla ja Lotta remmissä. Tää ei ehkä ole viikon kaunein kuva. Mutta vaikein. Pentukoira ja tuplaremmi. Kuva on otettu autotiellä kun itse talutin koiria samalla. Pysähtyä ei voinut koska molemmat kääntyvät tietysti heti katsomaan että mikä nyt on. Että ne kävelivät nätisti vierekkäin. Molemmilla korvat takana kun on niin kivaa. 

Olisi muuten kiva saada kommentteja. Mitä tehdä toisin? Onko tässä koko hommassa mitään ideaa? Mitä te tykkäätte näistä ko kuvista? Olisitteko valinneet toisin? 


Jäätä ja tulta eli viikko 3 (16.-22.1.)

Viikolla kolme pesin maton ja sain aikaiseksi violetin, sihisevän liemen (mietin tovin olenko noita). Mies puolestaan pesi äidin kutoman neulepuseron. Sitä taisimme itkeä kaikki vähän. Alpakanvillainen neule kutistui kokoon pienehkö koira ja olin ehtinyt käyttää sitä vain pari viikkoa. Niin paljon työtä, aikaa, vaivaa ja rahaa ihan hukkaan! Matto puolestaan on edelleen ulkona kuivumassa. Odottelemme mielenkiinnolla vieläkö siitä irtoaa violettia väriä myöhemmin. Lisäksi kävimme ekaa kertaa koirien kanssa meren jäällä. Näimme pitkästä aikaa korvakoiraa. Ja koska ulkona oli paljon lunta ja koirilla toppavaatteet uskalsimme pitää korvakoiraa ja Hallaa irti yhtä aikaa. Niillä on niin ihanaa yhdessä ja on ollut aivan kamala sääli kun niitä ei ole voinut pitää yhdessä irti Hallan viime keväisen onnettomuuden jälkeen (silloin korvakoira ja Halla törmäsivät toisiinsa, Halla lensi kaaressa ja sitä kuntoutettiin koko kesä). Samalla reissulla tosin juututtiin auton kanssa lumikinokseen ja tarvittiin 6 ulkopuolisen apua että päästiin takaisin ihmisten ilmoille. Lumihankiseikkailun jälkeen tuntui hyvältä värjötellä vanhempien takan edessä. Takkatulessa on jotain lähes hypnoottista.

Tämän viikon kuvavalinnat tuottivat suurta tuskaa! Ikuistin tietenkin violetin maton ja vaikka kutistunut villapusero oli suuri suru niin koiranneuleena se tallentui kameran kennolle aika kauniina. 
Puita nuoleva tuli, kiemurteleva savu ja mustan noen sekä liekkien kontrasti kiehtoi tietysti myös. Korvakoira ja Halla pariskunta liikutti livenäkin joten miksei siis kuvissa.

Lopulta päädyin näihin kahteen:

Liekkien pohja. Kuuma hiillos, savu ja lieskat olivat aika haastavia kuvattavia. Ja aikani syytin optiikkaa epätarkkuudesta kunnes tajusin että sehän tallensi kuumuuden väreilyn juuri sellaisena kuin se silmien edessäni seisoi... 

Koirakuvista poimin lopulta tämän. Siinä on jotenkin sopivan surumielinen ja kylmä tunnelma. Toisaalta olkoon se muistutuksena että asioilla on aina kaksi puolta. Nyt on koirilla huovutettu villaneule jota ei kyllä olisi muuten tullut tehtyä (vaatii vielä hienosäätöä)