Tasa-arvoa

Minä 


Minä kasvoin 
haparoivin askelin
Kurkotin kohti valoa

Minä opin 
juoksemaan, lyömään, sanomaan
kovemmin kuin kukaan muu.


Minä olin alussa
alkua ei ollut ilman Minua
ja lopussakin Minä olen
Minä lopetan tarinan


Minä kaikkivaltiaan omakuva
Kuten kaikki omakuvat
Kauniimpi
Parempi
Todellisempi totuutta

Maailma huutaa tasa-arvoa. Naisen euro on edelleen vain 80 senttiä. Seksuaaliset vähemmistöt eivät saa solmia liittoa samoin kuin heterot. Kouluissa pienryhmät, erityisluokat, sopeutetut tavoitteet jakavat mielipiteitä. Tasa-arvo on arvo sinänsä. Mutta mitä on oikea tasa-arvo? Onko se sitä että kaikilla on kaikki samoin? Vai onko se jotain ihan muuta?

Meillä on aloja ja koulutuspaikkoja joissa on sukupuolikiintiöt. Mutta johtaako kiintiö oikeaan tasa-arvoon? Vai vaan siihen että joku saa paikan sukupuolensa takia, ei siitä huolimatta? Tunteeko kiintiövalittu tulleensa valituksi omana itsenään, omien meriittiensä ansioista?

Naisen euro on 80 senttiä. Minä naisena mieluummin toki ottaisin koko euron. Ja kyllä meilläkin mies tienaa ja tulee tienaamaan minua enemmän. Mutta ei siksi että se on mies vaan siksi että me teimme ja teemme aivan erilaisia uravalintoja johtuen erilaisista arvotuksista. Minä haluan tehdä aivan toisenlaisia töitä kuin mieheni. Tutkia, kehittyä henkisesti, oppia jatkuvasti ja olla ihmisten kanssa. Raha on minulle työnteossa melkein toissijainen asia (toki pakollinen koska ilman sitä ei pärjää, mutta en vaihtaisi esim nykyistä työpaikkaani paremmin palkattuun hommaan koska viihdyn näin paremmin). Mies taas tahtoo edetä uralla, kasvattaa sillä tavalla omaa ammattitaitoaan ja tienata hyvin. Yllättäen tämä johtaa tuloeroihin. Mielestäni sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Jos arvottaisimme asiat toisin niin mieheni euro voisi olla 80 senttiä ja minun euroni kokonainen. Ei ole, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sukupuoltemme kanssa.

Miesten tulisi olla enemmän kotona lasten kanssa. Osaa vanhempainvapaista suunnitellaankin suunnattavaksi pelkästään miehille. Tavoite on mielestäni taas hyvä: lapsi tarvitsee isää. Toteutus vaan tökkii. Mikseivät perheet saisi itse päättää kumpi vanhemmista on lapsen kanssa kotona vai onko kumpikaan? On turha puhua epätasa-arvosta siinä suhteessa että miehen isyysloma on 2 viikkoa siinä missä naisen äitiysloma kestää 105 arkipäivää. Toistaiseksi miehet eivät pysty synnyttämään tai imettämään  joten on itsestään selvää että äiti on vastasyntyneen kanssa kotona pidempään kuin isä. Ei pidä sotkea tasa-arvoa ja biologisia faktoja keskenään. Miehet ovat miehiä ja tulevat aina olemaan ja naiset vastaavasti tulevat aina olemaan naisia. On monia biologisia asioita joissa ei ole järkevää pyrkiäkään absoluuttiseen tasa-arvoon vaan siihen että biologiset tosiseikat otetaan huomioon.

Toisaalta olisi tärkeää että miestä ei syrjittäisi tasa-arvon nimissä. Turhan usein törmää siihen että tasa-arvo muistetaan vain silloin kun se itselle parhaiten sopii. Muistetaan kyllä että naisvaltasia aloja syjitään tulotasolla tai että miehet eivät saa kertoa blondivitsejä mutta unohdetaan että itse on tiedetty naisvaltaisten alojen tulotaso jo töihin haettaessa, kerrotaan itse miestä halveeraavia vitsejä tai vaaditaan vaikka miestä kyllä viemään roskis, korjaamaan auto ja imuroimaan (koska ne ovat miesten hommia) mutta suututaan jos mies käskee tekemään ruokaa (koska se on naisten homma). Oikeaa tasa-arvoa on vain sellainen tasa-arvo joka toteutuu kaikkialla. Tasa-arvon nimissä ei voi ajaa vain omia etuja, se on pelkkää itsekkyyttä naamiotuna tasa-arvoksi.

Kouluissa tasa-arvoon pyrkiminen näyttäisi välillä johtavan siihen että kaikki oppilaat ovat normaaliluokassa ja kaikilla on sama opetusssuunnitelma. Toki on ihanne että kaikilla on samat tiedot ja taidot peruskoulusta päästessä niin että kenenkään haaveet eivät kaadu siihen että osa tiedoista jäi saamatta, osa taidoista oppimatta. Mutta todellisuudessa esimerkiksi oppimisvaikeuksien kanssa painiva lapsi voi olla varsin hukassa tavallisessa luokassa. Opettajan resurssit eivät aina riitä antamaan riittävästi erityistä tukea niille lapsille jotka sitä tarvitsevat. Silloin lapsi voikin kärsiä tasa-arvon nimissä tehdystä inkluusiosta. Toinen vaihtoehto on että opettaja etenee luokan hitaimpien mukaan, mutta tällöin vastaavasti kärsivät lahjakkaat jotka eivät saa tasonsa mukaista opetusta eivätkä siis pysty toteuttamaan täyttä potentiaaliaan. Joskus erillisopetus, oma opetussuunnitelma ja pienryhmä ovat lapsen etu ja silloin ne voivat sinänsä palvella tasa-arvoa jonka ideana on että lapsi pystyy oppimaan koulussa kaiken sen mikä hänen on koulussa mahdollista oppia. Aina tasa-arvo ei ole sitä että kaikkia kohdeltaisiin samalla tavalla vaan sitä että kaikkia tuettaisiin toteuttamaan itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Olisi osattava eriyttää syrjintä ja lapsen etu.

Minusta tasa-arvo ei ole aina pyrkimystä siihen että kaikilla asiat olisivat absoluuttisesti samalla lailla. Ihmiset ovat erilaisia niin sukupuoliltaan kuin taipumuksiltaan ja lahjoiltaankin ja todellinen tasa-arvo toteutuu mielestäni silloin kun jokainen saa toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla niistä lähtökohdista jotka hänellä on. Toki on tärkeää että tällaiseen tasa-arvoon pyritään. Mutta siihen pyrkiessä tulisi koittaa muistaa mikä on todellista tasa-arvoa ja mikä ei.

Syksyn pimetessä

Anna minulle
hetken hiljaisuus
lepohetki keskellä syksyn pimeyttä
pieni tauko ennen kevään voimauttavaa valoa

Anna minulle
sanaton läsnäolosi
kevyt kosketus olallani
ihosi lämpö kylmästä kankeille jäsenilleni

Läheisyytesi ravitsee sieluni nälän.


Syksyn tullen minut valtaa halu kääriytyä villaiseen shaaliin sohvan kulmaan, kerätä kainaloon koirat, katsoa takkatulta ja siemailla punaviiniä kynttilän valossa. Kuitenkin kotimme oli kesän jäljiltä kovin erilaisissa tunnelmissa: vaaleat vihreät, pinkit ja pitsit eivät sopineet sisäiseen tunnelmaan. Ristiriita oli liikaa. Kodin oli aika muuttua vuodenajan ja sisäisen tunnelman mukaiseksi. Oli aika tehdä puhdistustyötä: pestä ikkunat, hyvästellä hetkeksi kevään ihanassa valossa riemulla silitetyt verhot. Kunnioittaa syksyn sielun lepoa, vuodenaikojen kulkua, hyväksyä että pimeys on tämän ajan mahdollisuus vetäytyä kodin lämpöön. Kääntyä perheeseen päin. Muistaa kuinka koti toimii turvapaikkana kun ulkona myrskyää joko konkreettisesti tai henkisesti.

Minä rakastan vuodenaikoja. Kaikkia niitä. Kevät on sielussani heräämisen aikaa, energiaa tuntuu olevan rajattomasti ja vuosi vuoden jälkeen jaksan ihmetellä sitä kuinka valo voittaa pimeän, kuinka maa versoo elämää ja kuinka ihmeellinen on luonto. Kesässä rakastan sen kuulaita öitä. Hetkiä jolloin ilma on kuin linnunmaitoa, sateen tuoksua ilmassa, hämmentävää vehreyttä, valoa, valoa! Syksyn tullen viehätyn tuivertavasta tuulesta, siitä kuinka sienet nousevat maasta, kuinka lehtien värit ovat ihmeelliset, kuinka raikkaita ovat syksyn ilmat. Lokakuun ja marraskuun pimeys tuntuu aina ensin minusta lamaannuttavalta. Tuntuu kuin voisin nukkua ikuisesti. Vetäytyä hiljaisuuteen. Hetken pimeys tuntuu lamaannuttavalta. Kun antautuu levolle, hyväksyy päivien lyhemisen, pimeyden, kylmät sateet voi huomata kuinka tervetullutta lepo on kevään ja kesän hektisyyden jälkeen. Mahdollisuus eheytyä, kasvaa. Odottaa talvea. Talven tullen ilahdun lumesta kuin lapsi konsanaan. Se tulee ja puhdistaa kaiken, valaisee. Vaientaa maailman pauhun. Hiljennun lenkillä kuuntelemaan hengitykseni huurua, jaloissa narskuvaa lunta, ihmeellisen valkoisen maailman hiljaisuutta. Luontoa joka lepää ja kerää voimia. Ja pian on taas kevät ja syksyn ja talven sielun lepo mahdollistavat kevään riemun, kasvun ja energian purkauksen.

Mutta nyt on syksy. Ilman katumuksen häivääkään aion antaa periksi halulleni hiljentyä. Polttaa kynttilöitä. Tavata ihmisiä hiljaisuudessa ja lämpimien pataruokien äärellä. Katsoa synkkäsävyisiä elokuvia koira kainalossa. Hörppiä terästettyä kaakaota lenkin jälkeen villasukat jalassa. Nauttia syksystä. Siitä että meillä on tämäkin vuodenaika. Siinä minua auttaa kanssani syksyyn pukeutuva koti. Monta asiaa on vielä suunnitteilla, mutta ne toteutuvat syksyn hitaammalla tahdilla, omalla aikataulullaan. Mutta nyt jo koti on kanssani samassa rytmissä samoissa tunnelmissa:

Häissä koristeina toimineet risut ovat syksyn tullen siirtyneet sisälle. 

Olohuoneen verhot ovat nyt tumma purppuraa, kultaa ja valkoista.

Keittiön kristallikruunu sai parikseen myös purppuraa jota vasten kristallit erottuvat entistä selkeämmin.

Verhot kerää ylös ylellinen hopeinen ritarinauha...

Makuuhuoneessa purppuran seurana on musta verho joka toistaa päiväpeitteen mustuutta. 

Makuuhuoneen seinä on toki edelleen sininen. Sitä vasten huoneen kellokoriste piirtyy kuparisena.

Koira/työhuoneen purppuraverhossa taas on risu... 

Tarkoitus on vielä ainakin muuttaa eteistä, laatia jonkinlaista asetelmaa sen pöydälle, ommella keittiön tuolien pehmusteisiin uudet päälliset ja tehdä muutamia muita pieniä sisustustöitä... mutta sitä ennen: me käymme koirien kanssa pimeässä lenkillä ja juon kuuman kupillisen teetä mietiskellessäni mitä tekisin ja tekisinkö mitään.

Yksityisyyttä

Ihmisen sielu

perhosen siipi

ihmeellinen

yksilöittäin kuvioitu

täynnä taikapölyä,

jolla se lentää.

Ihmisen sielu

perhosen siipi

hauras

yksi rankka vesisade

yksi liian raju kosketus

taika särkyy

Kuta vanhemmaksi tulen sitä herkemmäksi tulen ihmisten kovuudelle. Sitä enemmän ihmettelen kuinka joku uskaltaa särkeä toisen. Yhä enenevässä määrin näen ympärilläni harmaata, en enää juurikaan valkoista tai mustaa. Kaikessa viisaudessa, vahvuudessa ja itsenäisyydessäkin ihmiset ovat mielestäni aina ensisijaisesti hauraita. Herkkiä toisten ajatuksille, kommenteille, mielipiteille. Joku viisas on joskus sanonut että ennen kuin tuomitsee pitäisi kävellä kilometri toisen kengissä. Kilometrin päästä joko ymmärtää sitä toista tai sitten on vaan paha tuomita kun se toinen on jo kilometrin päässä ja sinulla on sen toisen kengät...

Tabermann sanoi sen näin:
Kaikkea saa tehdä, kaikkea pitää tehdä, kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto: Värisevää sielua ei saa tallata.
- Tommy Tabermann

Usein se tallaaminen käy niin helposti. Vahingossa, ajattelematta, ihan yks kaks. Mutta vaurio on sitäkin useammin pysyvä. Kuka väittää etteivät ikävät sanat tai teot säilyisi mielessä helposti pidempään kuin mukavat?

Sen ei tarvitse olla kuin yksi ajattelematon tokaisu vastaantulijalle: "yrittäisit edes kouluttaa koirasi" tietämättä että toinen ei ole muuta yrittänytkään ja että on jo aivan jaksamisensa äärirajoilla. Yksi varomaton "katsoisit eteesi" kun toinen katsoo mutta ei näe.

Ajattelemattomuutta on toki monenlaista. Samoin yksityisyyden rikkomuksia. Mutta yhtä ihmettelen erityisesti: milloin naisten vartalosta tuli kenen tahansa vapaata riistaa? Mikä oikeuttaa kenet tahansa kysymään naiselta kuin naiselta tämän lisääntymisaikomuksista (tai pahimmat käpälöimään vatsaa a-mallisen tunikan alta)? Ja vielä tuomitsemaan nämä aikeet tai esittämään oman mielipiteensä? Eikö mikään todella ole enää yksityistä, omaa, pyhää? Viimeisen vuoden sisällä olen vastannut niin lähisukulaisten kuin kauempienkin kyselyihin. Samoin naapureiden, harrastekavereiden, ystävien, tuttavien...

Osa kysyy suoraan: "Milloin te oikein teette lapsia", osa juttelee ensin niitä näitä ja paukkaa sitten, osa yrittää olla vitsikäs "kyllähän tuossa jo lapsikin menisi" tai "teillähän on leikkimökki ja kaikki valmiina". Ja kellekään ei riitä vastaukseksi "en tiedä". Tai oikeammin "ei kuulu sinulle". Pahimmat tapaukset katsovat aiheelliseksi muistuttaa että munasoluni vanhenevat. Oi kiitos tiedosta, tulevana perinnöllisyystieteen maisterina kun en katsos tuota tiennytkään. 

Jos erehdyt sanomaan että lasten aika ei ole vielä, saat taatusti luennon iästäsi, fysiikastasi ja siitä kuinka lapset tulisi tehdä nuorena. Jos sanot että et lapsia halua saat luennon siitä kuinka kylmä, typerä ja itsekäs olet ja kuinka mielesi muuttuu vielä. Jos sanot että aihe on kipeä niin eipä aikaakaan kun sinulta kysytään "miten niin kipeä" ja kerrotaan kuinka lapsettomuutta voidaan nykyisin tehokkaasti hoitaa... Paras taisi olla kun erehdyin kertomaan että en tiedä saadaanko lapsia kun ei voi tietää kestääkö selän fysiikka, vastaus oli (miespuolisen) että "eihän se ole kuin sänkyhommia sitten vaan, ensin niitä (vink vink) ja sitten makoilua 9kk". Oikeasti?! Kehtaisiko joku sanoa näin miehelle?

 

Kyselyn lisäksi mielipide on tietysti kaikilla. Valtaosa tuntuu olevan sitä mieltä että naisen pääasiallinen elämäntehtävä on lisääntyä ja kasvattaa jälkikasvua. Muuten olet jotenkin vajaa. Loput taas ovat sitä mieltä että on vastuutonta lisääntyä. Juuri kukaan asiaa tiedustellut taas ei myönnä että päätös olisi jokaisen oma ja yksityinen.

Mitä ihmettä näille kyselijöille pitäisi vastata? Minä kun kuvittelin että lasten saaminen tai lapsettomuus on minun ja mieheni välinen asia. Tai että vähintään jos totean etten asiasta aio keskustella niin saisin olla rauhassa. Voiko juuri tämän intiimimpiä asioita ollakaan? Eikö edes minun kehoni ole minun niin paljoa että saisin itse päättää kuka siihen koskee ja mihin sitä käytetään? Eikö ole minun ja munasolujeni välinen asia minkä ikäisiä me olemme, tarviiko tästä oikeasti keskustella ruokapöydässä? 

Voiko mieheltä edes tiedustella samaa asiaa yhtä loukkaavasti? Olen todennut että seuraavalta mieheltä  joka alkaa kysellä mikä mussa on vikana kun en oo raskaana (eli suoraan sanottuna oonko vaan maho lehmä vai korvienko välissä viiraa)... kysyn että "Mikäs tässä, ottaakos itselläsi eteen? Liikkuuko siittiöt?"

 

Toistaiseksi suuremmilta episodeilta onkin suojannut lähinnä mieheni kyky tulkita vaimonsa ilmeitä ja eleitä ennen räjähdystä. Joten "mieheni vastaa kyselyihin ja minä menen nyt lenkille" on toiminut ihan hyvin. Olennaista siinä on tietysti a) nopea poistuminen paikalta ennen hermojen menetystä b) riittävä fyysinen toiminta (hiekkakuopalla ylös alas juoksu tai nyrkkeilysäkki toimii hyvin).

Silti joka kerta mieliin hiipii: mitä ihmettä nämä kysyjät ajattelevat ja ajavat takaa? Tajuavatko ne millaista henkistä vahinkoa saavat aikaiseksi? Ja että on arpia joita ei pitäisi repiä auki viikottain? Seuraava kysyjä on sitten ihan omalla vastuullaan. Joko räjähdän tai sitten kerrankin kysyn oikein mairea hymy huulilla mikä ihme saa toisen niin valtavan kiinnostuneeksi muiden seksielämästä ja sen tuotoksista.

viisautta ja 10 käskyä

Olen hyvin kiitollinen siitä
viisaudesta
ja suunnattomasta kokemuksesta
mikä minulla on


Useista asioista osaan jo etukäteen
ennustaa
miten niissä tulee käymään
jos ihmiset vain kuuntelisivat
varoituksiani


Lisäksi minulla on tukuttain neuvoja
joita auliisti lahjoitan kenelle tahansa
pyytämättäkin


Minua suututtaa syvästi
ihmisten kuurous kehoituksileni
Mutta voinhan edes sanoa
varoittaneeni
kun tulevat taas itkemään
töppäilyjään


Haluaisin neuvoa sinua Jumala
että et antaisi ihmisten niin paljon
tunaroida omin päin
Kaikkivaltiaana saisit hieman 
panna järjestystä
lapsiin, nuoriin - ja etenkin miehiin


Vaatimattomana en halua
kehua itsenäni
mutta voisit joskus kysyä
minun kokemustani
ja käyttää hyväksi kykyäni arvata
etukäteen 
miten jossain asiassa käy


Säälin syvästi itseäni 
että niin paljon viisautta jää sisälleni
ja haudataan kerran kanssani. 


Anja Porio

Olen koittanut petrata. Lukea uutisia, katsoa jonkun uutislähetyksenkin. Pysyä ajassa kiinni.Pahaa tekee: joku 14-vuotias on vangittu seksin harrastamisesta, pikkulapset tappoivat siiliperheen, jalaton kissa hakee kotia...

Allekirjoitan väitteen että jos kaikki eläisivät noudattaen kymmentä käskyä niin maailma olisi paljon parempi paikka elää. Toisaalta joskus tuntuu että paljon paranisi jo sovelletuilla, selityillä, löyhemmilläkin käskyillä:


1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
- Mutta älä kuuluta sitä kovin suureen ääneen ja anna muiden uskoa mihin haluavat. Silloin ei tule niin paljoa sotia. Muista että lopulta sinä et voi tietää totuutta eikä ole sinun tehtäväsi siitä määrätä tai tuomita toisia.


2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
-Äläkä muidenkaan nimiä. Kiroileminen on paha tapa. Jos on aivan pakko kiroilla niin kiroile keksityillä sanoilla. Kökkötraktori on ihan hyvä siihen.



3. Pyhitä lepopäivä.
-Lepää. Lepää kun tarvitset lepoa ja suo se muillekin. Muista ettei vapaa-aikana ole tarpeen suorittaa. Kunnioita myös toisten lepoaikaa. Eli älä mekkaloi yöllä kerrostalossa tai soittele työasioista vapaa-ajalla.



4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
-Kunnioita kaikkea elävää. Ja käyttäydy sen mukaisesti.



5. Älä tapa.
-Älä tapa ellei ole pakko. Ellei se ole armollista tai pienimmän pahan periaatteen mukaista. Älä esimerkiksi pidä hengissä jalatonta kissaa. Joskus suurinta rakkautta on päästää irti, ei pitää väkisin hengissä.



6.Älä tee aviorikosta.
- Kunnioita puolisoasi tarpeeksi ettet petä hänen luottamustaan. Eroa tai keskustele avoimesta suhteesta mieluummin kuin petä. Suhtaudu silti ymmärryksellä kanssaihmisten hairahduksiin. Sinä et voi tietää asioiden taustoja.



7. Älä varasta.
Älä varasta ellei sinun ole pakko. Ellei se ole pienempi paha. Jos lapsesi on kuolemassa nälkään ruuan varastaminen lienee pienempi paha kuin antaa lapsen kuolla. Mutta koita ensin keksiä joku muu keino.


8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Pyri ainakin välttämään sitä. Ole mieluummin puhumatta jos et voi puhua totta.


9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
Keskity luomaan omaan. Lähimmäiset tuppaavat hermostumaan jos niiden omaisuutta tavoittelee. Ja loppujen lopuksi ne ihmissuhteet on kuitenkin tärkeämpiä. Kysy mieluummin kuin vie. Yritä olla olematta kateellinen. Ihan itsesikin takia jo.


10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään mikä hänelle kuuluu.

Katso yllä. Tosin kyllä nykyaikana voi työntekijöitä tavoitella. Kyllä ne osaa itse päättää omista asioistaan.


11. Yritä muutenkin elää ihmisiksi. Sillä lailla humaanisti. Toista kunnioittaen. Ajatella muitakin kuin itseäsi. Pyri olemaan tekemättä vahinkoa toisille elollisille. Jättämään jälkeesi parempi maa kuin se oli sinun tullessasi. Jos joskus sorrut: älä tuhlaa aikaa katumiseen tai märehtimiseen vai koita hyvittää asia. Olla parempi jatkossa. Ole armollinen niin itsellesi kuin muillekin, mutta pyri silti kehittymään ja kasvamaan.

Kevyempi kulkea

Ei mikään ala
             eikä pääty.
Hetkestä hetkeen elämä kulkee.

Auringon lämpö
        tuuli
            meren tuoksu
        rakastetun käsi.

Katse samaan suuntaan
         Yhdessä 
                kevyempi kulkea. 


Äidin lahjaksi antamaansa kirjaan kirjoittama runo. 2010


Kuvasin saamamme lahjat ja ostamiani tuliaisia Roomasta. Nyt on jotenkin takki tyhjä, joten antaa kuvien puhua puolestaan...

The brighter our stars are

the luckier we are.

Kevät aamu kirkas

kun mieleni on vilkas

Siellä joka hetki sua ajattelen

kun häävalsiamme

kuuntelen.

Tekstin näette kokonaisuudessaan täällä.

Taulujen lisäksi saimme kirjoja:

tämän kansilehdellä oli äidin omistuskirjoitus runoineen.

Tässä taas oli kirjailijan omistus:

Maailman ihanimmalle tytölle!

Kerro aina oma tarinasi kuvin, sanoin ja sävelin - Tanssin kevein askelin.

Tee näkyväksi elämäsi kaikki värit; ilo ja lohtu. 

Löydä oma herkkyytesi, 

vahvuutesi ja ainutlaatuiset lahjasi.

Anna tälle maailmalle se minkä vain sinä voit antaa!

Saatiin me bedlingtonjuttujakin:

Ja näiden lisäksi saatiin suklaata, kuohuviiniä ja lahjoituksia häämatkaa varten. 

Sitten omiin ostoksiin. Tän mä annoin miehelle huomenlahjaksi (ja sain itse hajuvettä):

Se on siis uniikki ovikolkutin kun meillä ei toimi ovikello ja ihmiset ei koskaan osaa koputtaa tarpeeksi isosti että me kuultais ne. 

Roomasta ostettiin tietysti viiniä, pestoa, sieniä (tatteja säilöttynä), limoncello-likööriä ja keksejä (eikä niitä kuvattu). Saman kohtalon kokivat tuliaiset (laukku, koruja, paitoja jne), lukeminen, matkalaukun vyö + lukko, sanakirja, kahdet sandaalit, tarot kortit jne... Mutta jotain on kuvattukin tänne jaettavaksi :)

Laukut:

koru:

naamari:

veistos:

ja hatut. Mies nauraa mun hatuille mutta musta ne on hienot. 

Siinäpä ne. En tiedä onko nyt ihan oikein että näin materialistisen postauksen otsikko on kevyempi kulkea... mutta ei tässä mitään kauhean raskasta ole... ja oli näitä kaksin kevyempi kantaa Roomasta kotiin kuin yksin olisi ollut ;)

Läpi historian

Läpi historian olen aina siellä missä
         syntyy rauha
Kirjoitan kauriin hurmion kun se löytää lähteen
                                            juodakseen

Leif Färding 1972

Kävimme Roomassa, ikuisessa kaupungissa. Näimme Colosseumin. Vatikaanin. Nautimme pastaa, pizzaa, antipastoja, jäätelöä, viiniä, likööriä ja ylipäänsä kaikkea hyvää kovin paljon ja välillä ihan liikaakin. Ruoka oli juuri niin hyvää kuin kuvitella saattaa. Nähtävyyden vaikuttavia. Joku kysyikin pidinkö Colosseumista tai Vatikaanista.

Kuinka voi pitää jostain sellaisesta jonka rakentaminen on ollut käsittämätön ponnistus ja joka on rakennettu ihmisten viihdyttämiseksi toisten ihmisten veren vuodatuksella? Colosseum oli vaikuttava. Se veti mietteliääksi. Hiljaiseksi. Ja tuntuu käsittämättömältä että jokin niin kauan sitten rakennettu on pystyssä vieläkin. Että sen rakentaneet ihmiset ovat monta sukupolvea sitten kuolleet eivätkä olisi voineet varmaan kuvitellakaan maailmaa jossa elämme tänä päivänä. Olin vaikuttunut rakennustaidosta. Omaisuuksista jotka sen rakentamiseen oli käytetty. Hämmentynyt siitä että aikanaan ihmiset olivat varastelleet Colosseumin osasia häpeilemättä. Että kaikki oli revitty irti mitä irti saatiin (tarkemmin ajateltuna tästä tuskin kannattaisi hämmästyä, mutta hämmästynpä silti). Hämmentynyt siitä että itse arvostin rakennusta historiallisena ajankuvauksena vaikka sen historia on niin julma. Ihmeissäni siitä että siihen aikaa naisia ei laskettu ihmisiksi ja että keisari haki näytöksillä suosiota itselleen. En voinut olla ajattelematta että jos kaiken sen vaivan ja rahan ja tahdonvoiman olisi käyttänyt vaikka lääketieteen edistykseen niin missä me olisimmekaan tänä päivänä? Olisiko lääketiede edelleen pidemmällä kuin missä se on nyt? Miksi humaanius ei riitä kansansuosion saamiseksi? Miksi siihen tarvitaan verta?

Kun kävelimme roomalaisten istuttamien sateenvarjopuiden alla olevassa viileydessä en voinut olla miettimättä olemmeko lopulta juurikaan erilaisia kuin roomalaiset? Kuinka pitkälle arvoni ja ajatukseni ovat kasvatukseni tulosta ja jos olisin syntynyt antiikin Roomaan olisiko minusta ollut vain oikeus ja kohtuus että keisari järjestää monipäiväisiä turnajaisia? Ja olisiko minun tarvinnut edes syntyä antiikkiin. Olisiko riittänyt syntyminen johonkin sellaiseen maahan jossa arvomaailma on toinen? Jossa naiset eivät vieläkään ole aivan ihmisiä? Tai jossa toisen kansakunnan tappaminen on kunniakysymys? Kuinka ohut sivistyksen pinta meissä lopulta on?

Minulle sota on aina absoluuttisesti väärin. Harva asia on sitä, mutta se on tullut melkein verenperintönä sodassa olleelta isoisältä. Ja itku silmässä luen sotakirjallisuutta, aikalaiskuvauksia tai runoja. Rauha on minusta aina tavoittelemisen arvoinen ja jotenkin roomalaisten koko historia tuntuu olevan sitä vastaan. Ja silti on jotenkin vaikuttavaa millaisen imperiumin he onnistuivat aikanaan rakentamaan. Millaisia keksintöjä heillä oli sen ylläpitämiseksi (tiestö, vesijärjestelmä). Ja historia on aina voittajien historiaa. Kun kaiken tämän laskee yhteen Roomassa käynti oli vaikuttavaa mutta hämmentävää. Kaupunki jolla on noin pitkä historia on väkisinkin kiehtova, mutta toisaalta sitä historiaa ei tunnettaisi tänä päivänä jos se ei olisi niin sotaisa ja verinen.

Vatikaani oli oma lukunsa. Täynnä Colosseumilta (ja muista kohteista) varastettuja osasia ja patsaita. Taideaarteita. Historiaa. Ja sielläkin: taisteluja, juonitteluja... Ei ole tahraton Vatikaaninkaan menneisyys enkä osannut sitäkään unohtaa taideaarteita ihaillessani. Jotenkin kulisseissa tapahtuneet murhat (paaviksi paavin paikalle), inkvisitiolaitos, aarteiden anastus, aneet ja moni muu asia saavat niskakarvani pystyyn. Koskin Pietarin kirkossa ristiä jota koskemalla synnit saa automaattisesti anteeksi (ilman aneiden ostoa) ja jotenkin minun oli kovin vaikea uskoa siihen. Tai kirkkoon. Tai ihmisiinkään.

Nykytaide Roomassa näyttäytyi mm. näin:

(loput kuvat voi nähdä täällä.)

juuri sinä

Ei vain ruoka vaatteet ja koti
           vaan myös sinä
           juuri sinä
jokapäiväinen leipä minulle

Läheisyytesi ravitsee nälkäni. 

Anja Porio

Me menimme naimisiin. Kymmenen yhteisen vuoden jälkeen oli aika seistä kirkossa ja kertoa muillekin se mitä me olimme tienneet jo kauan: tämä on minun valintani, tämän ihmisen minä tahdon jakamaan elämäni. Hailuodon kirkossa pappi puhui viisaita elämän jakamisesta, ylä- ja alamäestä. Kanttori lauloi korinttilaiskirjeen ja sisko lauloi Auta Oi Luoja kappaleen joka on minusta aina ollut kaunis.

Pyydä en mitään
tarpeeksi sain. 

On ihan hyvä muistutus aina silloin tällöin. Tässä on tarpeeksi. Tällä pärjää. Hääväen tervehtimisen jälkeen söimme, kuuntelimme puheita, leikkasimme kakkua ja tanssimme. Olin tyytyväinen että pidimme päämme monissa asioissa ja että emme antaneet muiden säätää häitämme. Hääjuhlan keskellä moni kysyi miltä nyt tuntuu, joten vastataan siihen vielä: ei sen kummemmalta kuin aiemminkaan. En ymmärrä miksi pitäisikään. Moni tuntui myös olettavan että en hääpäiväni haluaisi tai voisi tehdä oikein mitään. Kyllä minä pystyn koirieni hihnoista pitämään kiinni, laittamaan sisaren hiukset tai hakemaan itse laukkuni vaikka olenkin menossa naimisiin... ei kai se sentään tee minusta invalidia tai aivotonta? Huh. Onneksi jääräpäiselle morsiamelle ei monikaan uskalla väittää vastaan ja sain lopulta käydä vessassakin ihan yksin.

Kiitos kaikille häissä mukana olleille siitä että olitte mukana ja todistitte meille tärkeää päivää. Erityiskiitokset kaasolle ja bestmanille.

Kuuntele, kaksi asiaa

Kuuntele. Kaksi asiaa. 

On alettava siitä mihin viimeksi jäi, opeteltava

Valo tulee lännestä, jahka se on ensin 
käynyt siellä

Lännestä palaa valo
iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. 

Juice Leskinen 1989

"Minä en tiedä onko minusta kasvattajaksi" sanoo ystävä puhelimessa. "Kun minulla ei ole lehmänhermoja." Voi kun tietäisitkin! Ei minullakaan ole. Ei ole koskaan ollut. Epäilen tuleekokaan koskaan. Mutta minä opettelen. Ja aloitan aina siitä mihin viimeksi jäin. Joskus kertaankin. Välillä epäonnistun. Kiivastun. Murehdin, märehdin. Asioita, joille voin jotain. Ja niitäkin, joille en voi.

Minulla on kolme koiraa. Vain kolme tai jo kolme. Katsontakannasta riippuen. Ajoittain joku jopa kehuu niiden käytöstä (lähinnä silloin kun ne eivät hypi iloisina vasten tai kisko hihnassa). Sitä, että ne on ainakin jollakin tasolla koulutettu. Silloin mietin, että jos vain tietäisitte: ei tässä ihmeellisintä ole se, että koirat ovat oppineet. Ne oppivat kyllä lähes kaiken, kun vaan osaa opettaa. Ihmeellistä on se mitä ne ovat opettaneet minulle.

Vanhin eläin on herkkis. Se tuli aina viereisestäkin huoneesta pyytämään anteeksi, kun minä kiroilin. Jos löin varpaan oven karmiin ja kirosin niin seuraavaksi minulla oli jaloissa mateleva koira. Niin pahoillaan ja aivan ilman omaa syytään. Opin sen mitä opettajat, äiti, puoliso ja lapset eivät olleet onnistuneet opettamaan: siistin suuni. Kirosanoja ei edes voinut korvata millään sillä koira ymmärtää äänensävyn paremmin kuin sanat.

Koirien kanssa on ollut pakko opetella malttia. On asioita joita ne tekevät ja joille ne eivät voi mitään. Silloin olisi epäreilua hermostua. Joten kun koira oksentaa neljännen kerran sille yölle ja taas on aika pistää lakanoita pesuun ja ripustaa edellisiä niin meillä ei yleensä edes huokailla. Kun uros on pää sekaisin narttujen juoksusta se on enemmän kuin rasittava. Mutta hermostuminen ei auta mitään, ei se voi hormoneilleen mitään. Pentu ei voi tietää että se ei saa järsiä seinää, ei varastaa sukkia, eikä palastella kännykkää. Se ei voi mitään sille että se pissaa sisälle. Asiasta kielletään, mutta hermostua on turha. 

Kaiken kaikkiaan koirien kanssa elämistä helpottaa, jos ei ajattele asioista kovin mustavalkoisesti eikä oleta niiden sujuvan tietyn kaavan mukaan. Koira on eläin eikä kone ja siksi se ei toimi kuten kone vaan kuten eläin. Kaikki koiramme ovat samaa rotua, mutta kaikki ne ovat ihan selvästi erilaisia keskenään, omia yksilöitänsä. Vaikeinta ja palkitsevinta niiden kanssa onkin ollut opetella kunkin koiran kuunteleminen. Ensimmäisen koiran kanssa minulla oli selkeä visio siitä kuinka sen koulutan ja mitä se sitten osaa. Opetin yksinolon niin kuin kirjassa oli neuvottu, eikä koira sinänsä kärsinyt eroahdistuksesta mutta sillä oli tapana ajoittain puuhata kaikenlaista yksin ollessa. Se aukoi kaappeja ja levitti vaatteita. Se meni saunaan, repi alas kuivumassa olleet pyykit, teki niistä kasan ja nukkui niiden päällä. Se kiipesi pöydille, aukoi laukkuja... Toisin sanottuna se kaipasi aivoilleen tekemistä. Kun se minun mielestäni sai riittävästi tekemistä lenkeillä ja perusasioiden opettelussa, sillä oli omasta mielestään niin tylsää että se keksi muuta puuhaa. Oli luovuttava ajatuksesta että seurakoiran kanssa ei tarvitse ihmeellisempiä harrastella. Ei toki tarvitsekaan, mutta oli helpompaa kun ei tarvinnut miettiä mitä se on tällä kertaa yksin ollessaan keksinyt. Aloiteltiin temppuilu, agility, tokon alkeet, maastojuoksu, haku... ja yksikseen kotona touhuaminen loppui. Ja suhde koiraan parani. On ihan eri asia harrastaa koiran kanssa kuin elää koiran kanssa. Ja se muuttaa suhdetta. Mielestäni parempaan suuntaan sillä harrastuksissa vaaditaan tietynlaista yhteistyötä ja molemmin puolista luottamusta joka heijastuu sitten muuhunkin yhdessä olemiseen.

Ensimmäisen koiran jäljiltä olin mielestäni toki paljon viisaampi ottaessani toista koiraa. Minulla oli selkeämmät koulutustavoitteet (opettaisin luoksetulon ja katsekontaktin ennen istumista ja vahvistaisin niitä aina, käyttäisin pelkkää positiivista vahvistamista) ja tarkempi ajatus siitä kuinka niihin tavoitteisiin päästäisiin sekä koiran että minun kannalta parhaalla mahdollisella tavalla (positiivinen vahvistus, Yukia kun oli ohjattu pakotteillakin). Sitten tuli Savu. Ja se oli juuri niin kuin halusinkin: vilkkaampi, miellyttämishaluisempi, iloisempi otus. Ja enemmän minussa kiinni. Yksinoloharjoittelu aloitettiin kuten kuuluu: koira hetkeksi toiseen huoneeseen ja heti takaisin kun se on hiljaa. Niin. Heti 10 minuutin päästä kun sen on pakko vetää henkeä ulvomisen välissä. Kuulosuojaimet olisivat olleet todella hyödyllinen lisä Savun yksinoloharjoitteluun. Se ei vaan haukkunut tai ulvonut vaan kirkui ja kiljui ja raapi ovea. Se kuulosti siltä että se kuolee yksinäisyyteensä heti kun ovi pamahti kiinni (tai häkin ovi vaikka ihminen oli vieressä). Kennelkoiralla ei ole samanlaista luottamusta ihmisen takaisin tulemiseen kuin kotona kasvaneella koiralla. Niinpä Savun koulutus aloitettiin jostain ihan muusta kuin katsekontaktista. Se aloitettiin luottamuksen rakentamisesta: minä tulen takaisin. Minuun voit luottaa. Tuli siitä lopulta hiljainen, mutta se on silti minussa enemmän kiinni kuin kukaan muu koiristamme ja osaa heittäytyä muille aika hankalaksi esim lenkeillä.

Luoksetuloa Savun kanssa treenattiin palkkaamalla ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vähän kerrassaan asiaa vaikeuttamalla. Se tulikin luokse juosten ja iloisesti. Aina siihen saakka kunnes se keksi että jos se ei tulekaan niin mikään ei voi sitä estää karkaamasta (4kk iässä). Oli turha kuvitellakaan positiivista vahvistamista siihen. Koiralle oli aina suurempi palkka juoksennella lasten leikkialueen ympäri kuin tulla luokse oli palkka mikä hyvänsä. Aikani asiaa pohdittuani totesin että tytön kanssa ei luultavasti toimi mikään muu kuin se että se hylätään laumasta, jos se ei tottele. Se oli julmaa, mutta koiran oman turvallisuuden kannalta se oli pakko saada tottelemaan. Ja se toimi.

Hallan kohdalla minulla ei enää ollut minkäänlaisia kuvitelmia kasvatusideologioista tai tavoitteista tai siitä kuinka taitava olisin. Tiesin kyllä että me pärjättäisiin ja että Hallasta saataisiin kunnon koira vaikka se olikin pentueen riiviömäisin pikkunaskalihammas. Mutta menetelmistä mulla ei ollut enää muuta ideologiaa kuin ajatus siitä että luetaan koiraa ja mennään niillä metodeilla jotka toimii. Ainoastaan satuttaminen on kielletty ja sellaiset menetelmät joista voisi jäädä koiralle traumoja. Mutta muuten meillä mennään säveltäen ja luottaen siihen että jossain vaiheessa tämänkin pennun kanssa se yhteinen sävel löytyy. Ja löytyyhän se. Se on taas ihan erilainen koulutettava kuin kumpikaan aiempi. Joissain asioissa sille on pitänyt olla paljon tiukempi ja jotkut asiat siltä taas ovat tulleet yllättävän helposti.

Yksi tärkeimmistä koirien antamista opetuksista onkin kuunteleminen. Jos haluan saada koiran toimimaan minun on tunnettava se, ymmärrettävä mikä sen saa toimimaan ja mikä ei, haluttava tehdä sen kanssa yhteistyötä sen lähtökohdista eikä omistani. Koiraa on kuunneltava ja sen yksilöllisyyttä on kunnioitettava jos siihen haluaa hyvän suhteen. Samaa kuuntelemisen taitoa voi soveltaa ihmisiinkin ja se helpottaa lehmänhermoisen näyttelemistä. Enää en hermostu ruuhkassa tai kun joku auto kaahaa päättömästi edelleni. Kun en voi tietää miksi se toinen kaahaa, koen olevani jäävi häntä tuomitsemaan. Joskus syyt voivat olla sellaiset että kaahaisin itsekin. Voidaan toki olettaa että suurimmalla osalla liikenteen törpöistä ei ole kuolevaa puolisoa takapenkillä, mutta jollakin voi olla ja kun asiaa ei tiedä on turha miettiä sitä sen kummemmin. Itselläkin on helpompaa kun ei hermostu turhista. Eivätkä vihaiset kuskit yhtään helpota ympäristönkään elämää. Ja samaa voi soveltaa lähes mihin tahansa.

Joko nyt uskotte että ihmeellistä ei ole se mitä koirani osaavat, vaan se mitä kaikkea niiltä voi oppia. Eivät ne syyttä suotta ole ihmisen parhaita ystäviä. Ja joskus ajattelen että vaikka minun koirani ovat minun parhaita ystäviäni niin tavallaan ne ovat parhaita ystäviä myös läheisilleni sillä niiden opettama kärsivällisyys, avoimuus ja halu kuunnella heijastuu ennen kaikkea läheisimpiin ihmissuhteisiin. (Kiukuttelut, hermostukset ja kohtuuttomuus taas ovat minussa ihan sisäänrakennettuja ominaisuuksia ;))

Joutsenia - valkoisia unia

Järven jäällä
joutsenten räpylänjäljet:
linnut ovat käyneet
katsomassa pesämätästään. 

Hiipiikö niiden mieliin
koskaan pelko niin kuin ihmisellä:
voiko tästä ikinä tulla mitään - 
tontti lumen alla, pari seivästä pystyssä?

Risto Rasa

Joutsenia iltalenkillä. Pariskunta pesimäpuuhissa. Ei enää lumen alta pesää tarkastelemassa vaan ihan oikeasti pesimässä jo. Meidän lähimetsässä! Oikea ihme melkein. Ainakin minulle, joka en ole koskaan nähnyt joutsenta pesimässä.

Huikkasin sulholle pikaisen hei:n ja kerroin että viivähdän tovin lenkillä ja kirjoitan sitten paikkakortit häihin. Sitten pentu hukkasi pallonsa ojan uomaan ja me seurasimme ojaa siltä varalta että pallo vielä rantautuisi sen verran että sen saisi noukittua talteen. Ei sillä että se olisi kovinkaan arvokas, mutta ikävää se on jättää lojumaan ihmisten tavaraa luonnon keskelle. Ja sitä paitsi: pentu hukkaa pallon joka kerta. En halua olla otsikoissa paikallisena palloympäristokatastrofina joka valtaa rannat, metsät ja mannut.

Seurasimme ojan uomaa, ihmettelimme hyttysiä, metsäorvokeita, rentukoita, hiirenkorvia puissa, kesän tuoksua. Ja yhtäkkiä: pari joutsenia. Pesällä. Yhtä yllättyneinä kuin mekin. Halla toteutti elämänideologiaansa "uusia ystäviä" -hepulin muodossa. Joutsenet puolustivat pesäänsä niin kuin kuuluukin. Me olimme tunkeilijoita niiden iltapuuhissa. Mutta piakkoin pentu rauhoittui. Minä sain kaivaa kameraan pidemmän putken ja istua viettävälle, märälle törmäälle kuvaamaan joutsenia. Aivan sama vaikka lihaksia kivistää, hyttyset syövät ja muurahaisia kävelee pitkin ja poikin päälläni. Joutsenia, satulintuja, meidän metsässä! Ja ne lipuivat ihmeellisten laivojen lailla ohitseni uudestaan ja uudestaan.

Tuntia myöhemmin havahdun. Kai meidän on jatkettava matkaa. Annettava joutsenten tehdä sitä mitä joutsenet tekevät ja palattava omaan maailmaamme. Kotona sulhon ilme kertoo että hän miettii kirjoittamattomia paikkakortteja ja sitä ettenkö minä ole pahoillani siitä että ne ovat kirjoittamatta. Olenhan minä pahoillani. Siitä että maailmassa ja meidän häissämme voi tosiaan olla ihmisiä joille paikkakortit ovat tärkeämpiä kuin pesivä joutsenpari. Mutta en selitä. Ihmeitä ei voi selittää niille jotka eivät ole niitä kokeneet.

Loput joutsenkuvat täällä.