torstai 22. maaliskuuta 2012

Paluu arkeen viikko 11 (12.-18.3.2012)

Maanantai aamu töissä tökki hiukan. Olin onnistunut tuhoamaan kaikki unirytmiin viittavatkin rippeet loman aikana. Lisäksi mies karkasi loman lopuksi (lauantaina) työreissuun Intiaan eli jouduin selviytymään ihan omin avuin koko viikosta. Ei sillä: osaan oikein erinomaisesti selviytyä itse. Mitä nyt unohdan syödä ja mennä nukkumaan (enkä oikein osaa nukkuakaan ilman mörön syöttiä... onneksi on koirat! joista 2 osaa jopa nukkua kainalossa) ja aamuista tulee entistäkin takkuisempia. Mutta tiistaina muistin mukaan jo työavaimetkin. Ja keskiviikkona taisi olla mukana jopa se lompakko ja puhelin jotka oli jääneet kotiin edellisinä päivinä. Autolla töissä kulkeminen sinänsä oli kyllä aika luksusta. Siihen voisi vaikka tottuakin. Muuten koko viikko meni koiria ulkoiluttaessa (käytin reippaasti kaikki erikseen lenkillä, huolsin vanhimman tulehtuneita korvia ja pidin huolta juniorin ja omista fysioterapioista) ja tauluproggigsen parissa. Niin ja puhelimessa juorutessa kun sain lopultakin fiksumman liittymän toimimaan. Kamera ei tainnut viikolla ulkoilla kertaakaan mikä kyllä hiersi hieman mielessä kun koko ajan on lämpimämpää ja valoisampaa. Lauantaina vietin päivän ulkona koirasuunnistuksessa kaverin innoittamana. Olin alunperin kieltäytynyt moisesta sillä minä ja suunnistus emme todellakaan ole olleet mitään parhaita ystäviä... Mutta kun kaveri kysyi toistamiseen niin aloin ajatella että miksipä ei. Kaupunkisuunnistuksessa uskoin jotenkin pärjääväni (maastosuunnistuksessa löydän itseni aina ennemmin tai myöhemmin miettimässä jonkin kiven tai kolon kohdalla että onko tää nyt niin iso että tää ois merkattu karttaan ja jos ois niin oisko tää tuo kivi tuossa vaiko ei... kompassin käyttö ko touhussa on myös mulle täysi mysteeri). Ja onhan mulla navi ja kaveri että kai me löydettäis kotiin. Koirasuunnistuksen ideana oli että rasteilla oli kysymyksiä joihin vastaamalla saa pisteitä. Parhaat pisteet voittavat ja jos tullaan tasapistein niin sitten aika ratkaisee. Tämän piti olla leppoisa lauantain vietto koiran pennun sosiaalistamiseksi mutta me taidettiin kiitää aika tavalla ja liukastella mutta kai se kannatti! Vastaukset 10/10 ja maaliin kolmantena, mutta koska kukaan muu ei saanut täysiä pisteitä niin me voitettiin! Epäilen että ollaan eka voittanut bedlingtonjoukkue (joukkue nimellä lampakset). Kivaa oli. Jokunen ihminen sai taas tutustua rotuunkin ja me mentiin voitonkuvauksin jälkeen juomaan voiton kahvit (shampanjaan ei ollunna varaa, autolla ajaen se ois ollu arveluttavaakin nautittavaksi ja jotenkin kahvi, patonki ja kakkupala toimi meillä paremmin). Kiitos kiitos ihana Strada Coffee. Kahvilasta kipaisimme vielä Stockmannilla hakemassa Savulle synttärilahjaksi pikkupirun ja kuivattuja kurkkutorvia. Kiva kun on paikkoja joihin saa koirankin kanssa mennä. Ettei tarvi aina käydä kuskaamassa niitä autoon (kesällä ei voi ettei ne paistu ja talvella ei voi ettei ne jäädy ja ulos ei voi jättää ettei joku myrkytä, kiusaa tai varasta), kotiin tai jonnekin. Sitten meidän piti mennä kotiin. Mutta mä en malttanut. Piti saada kokeilla pyöröpolarisaatiosuodinta jonka uhkasin edellisten epäonnistuneiden koirakuvien jäljiltä heittää roskikseen... Mutta kaupunkikuvauksessa (=ei liikkuvissa kohteissa) se kapistus osoittautuikin sitten ihan kivaksi. Eli kai mä sen säästän. Koirakuvaukseen vois olla fiksua hommata joku hiukkasen laadukkaampi tapaus. Tää kun on joku n. 17€ kapistus huuto.netistä toisin kuin Hoyan suotimet jotka tuossa koossa maksavat lähemmäs 80€. Sunnuntaina nuorimman pikkusiskon rippijuhlat ja niiden kuvausta ja sieltä omien kanssa lenkille. Aika vilkas viikonloppu, mutta toisaalta... haittaako se jos me ei siivottu kaappeja?

Shelttejä oli koirasuunnistuksessa monta. Ja taisivat olla kaikki soopeleita. Tämä sekarotuinen komistus löysi maaliin ennen meitä. Ja Suomen suosituinkin oli edustamassa. Nämä kaverit olisivat selvästi jaksaneet mennä toisenkin kierroksen. Ja tämän kaunistuksen rotua piti miettiä tovi ja sitten vielä toinen ja nyt olen taas jo unohtanut sen Entl..?? Tämä kuva voittajista jäi harmittamaan. Siitä puuttuu se ihan viimeinen skarppius.  Voiton kuvaksi valitsin siis tämän:
Suuret saaliit piti tietty tallentaa. Peruslenkiltä tallentui se miksi narttu on haukkumasana.. Se iskee kun sitä vähiten odotat ja kun olet haavoittumaisimmillasi... Jos Lotta ei olisi niin söpö ja jäinen seinämä niin kiva ja suunnistuskisan voitto niin harvinaista herkkua niin valitsisin viikon kuvaksi neiti näppärän 5v kuvan:

Muista kuvista... Yritimme kuvata rippikuvia. Mutta eräs pieni ruskea nenä ei malttanut olla kuvan sivussa.  No joku onnistuikin. Rapautuva seinä ja valuva vesi pakotti pysähtymään kaupungissa. Samoin sinistä taivasta kohti kurkottaminen. On se rapattu keltainen seinämä valossa kaunis ja niin tuttu! Kun on sen vieressä ja saman suunnittelijan koulussa saanut opiskella. Tuttu on tämäkin auringon kultaama seinä. Melkein jo valitsin viikon kuvaksi tämän: Taivasta kohden. Mutta tämän kuvan rytmi puhuttelee nyt enemmän:

Sellaista tällä erää. Kirkkoa ja suunnistusta. Enpä olisi viikko, pari takaperin aavistanutkaan. 

Talvilomalla! Viikko 10 (5.-11.3.)

Talviloman aloitin jatkamalla edellisellä viikolla hyvin aloitettua sairastelua... Niinpä en päässyt mökille ja kamerakin ulkoili tavanomaista talvilomaa vähemmän. Tosin nyt kun iso osa kuvista makaa edelleen kesken käsittelyn koneen uumenissa niin ehkä se on hyväkin että niitä kuvia ei tullut otettua enempää. Koirien kanssa käytiin kahdella kaverilenkillä: Pepin ja Lotan kanssa sekä Iltahämyn kennelin porukan kanssa (Kita, Ruka ja narttuvahvistus). Lenkkeilyn lisäksi tuli vähän aloiteltua yhtä tauluprojektia, luettua paljon kirjoja ja syötyä hyvin. Sain huijattua yhden kaveripariskunnankin meille syömään. Mukavaa ruokkia pitkästä aikaa muitakin kuin vain omia suita. Hämeenlinnan liepeillä asuessa tätä tuli tehtyä useammin, mutta jostain syystä nykyiset kaverit ei oikein moiseen taivu. Missä lie vika? Toisaalta nykyinen porukka, joka lähtee suolle kaveriksi rämpimään ja on siitä vielä innoissaan, on toki ihan omaa luokkaansa eikä parempaa porukkaa voisi toivoa. Silti me voitais useamminkin istua alas ja syödä. Ja miksei vaikka väitellä jostain ja pelata lautapelejäkin. Puolet niistä asioista, joita mun piti tehdä oli loman jälkeen edelleen tekemättä ja tästä ei luultavasti ylläty kukaan muu kuin minä. Mutta sain levättyä ja tehtyä mukavia juttuja ja nollattua aivoja ystävien kesken. Seuraavana maanantaina olo töissä oli kuin vieraalla planeetalla: "Mitä mun piti tehdä? Tietääks joku?" Mutta kiva oli palata töihinkin. Eikö se loma silloin ole ajanut asiansa?

Ei-koirakuvien (joo joo mä tiedän että se on koirattomien kuvien) valinta tältä viikolta on iisiä kun niitä tuli otettua niin olemattoman vähän...
Keväiset moottorikelkan jäljet tuli kuitenkin tallennettua. Samoin sulava soramontun reuna. Kontrasteja, kontrasteja. Katoksen valoketju tallentui värileikittelyn muodossa. Mutta eniten tätä viikkoa varmaan kuvaisivat nämä jääpuikot. Kyllä vesi on ihmeellinen elementti ja kyllä kevät on kaunis.


Koirakuvien valinta on taas vaikeampaa. Lappalaiskoirien kanssa lenkkeily tallentui tänne kokonaisuudessaan. En nyt poimi muuta kuin tämän kaksipäisen hirviön tähän.  Lotan ja Pepin kanssa tehdyn lenkin kuvat ovat tosiaan kesken työstämisen. Siis siinä tilassa jossa ne voisi jakaa (rajailtu, suoristeltu, valoisuus ok... mutta vielä värien säätöä ja muuta pientä vailla). Jahka saan homman valmiiksi niin latailen niistä loputkin tänne. Nyt siellä on vasta 10 ekaa kuvaa. Nuorisojaoston ärjypainit. Myös auringonlaskua vasten. Tiukat kaarteet ja kurvit. Ilmeet.    Hallan väriäkin koitin tallennella kennolle. Ääretöntä sinisyyttä vasten.  Mutta vaikka me tehtiin siis parikin ihan reipasta kameran ulkoilutusta tällä viikolla, ja vaikka muitakin koiria on tallennettu... niin jotenkin tämä Hallan riemu lumipaakusta nyt vaan toimii mulle parhaiten:
Valo, väri, rytmi, asento... niin ja se hetki. Varastettu pieni ilon hetki päivän viimeisissä auringonsäteissä, kun ei vielä tahdota mennä kotiin. 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Häiden jälkeen... Viikko 9 (27.2.-4.3.)

Kevään parhaita hetkiä. Aurinko valaisee jo pitkään ja lämmittääkin niin että koiria ei tarvitse samalla tavalla vaatettaa. Mutta meren jää kantaa vielä! Silmien edessä loputon aava on sellainen sielun lepuuttaja ettei parempaa olekaan. Paitsi ehkä samainen aava jaettuna koirien ja ystävän parissa.

Kaverin mudin pentu Ilo ei enää ole ihan pieni ja piskuinen. Se tarkoittaa sitä että Savu ei enää yritä omia sitä omaksi lapsekseen (se haluaisi pakko huostaanottaa kaikki pennut kun se rakastaa niitä niin kovin) ja sitä että Halla alkaa olla sitä mieltä että moisesta otuksesta voi sittenkin olla aineksia joksikin. Joksikin tarkoittaa tässä tapauksessa hirmuisen metelin sisältävää irvistely-, koikkaloikka-. riekkumis-, juoksu- ja hyppelypainimatsia. Se ei ole kaunista. Koirattomia ihmisiä varmaan hirvittää. Mutta Halla nauttii kun sen ei tarvi pidätellä. Kun joku on samalla aaltopituudella ja painaa yhtä älyttömänä menemään. Toki tämä toiminta syö osan siitä luonnonrauhasta jota menimme merelle hakemaan...

Kimppalenkin jälkeen flunssa sai minusta niskalenkkiotteen. Loppuviikko meni ihan nukkuessa. Kamera ulkoili vain takapihalla kuvaamassa katolta edelleen alas valuvaa lumimassaa. Kauneus on pienissä asioissa. Lyhyissä hetkissä. Valon välähdyksinä hangella. Koitan saada siitä kiinni. Kipeänäkin. Kameralla se joskus onnistuu. Ja valitettavan usein joku osa siitä karkaa ja katoaa. Toisaalta juuri siksi sen kameran tahtoo aina uudestaan kaivaa esille "sain siitä hetkestä melkein kiinni viimeksi, ehkä jo tänään se jää vangiksi kennolle" ja kun se kenno on lähes rajaton. Ei tarvitse miettiä filmiä, kehitystä ja odotusta. Malttamattomalle hetkien varastajalle digiaika on kulta-aikaa.

Mutta ne kuvat. Täällä näkyvät kaikki Ilon, Pessin ja tyttöjen iloittelut. Yukia ei otettu mukaan. Se ei voi vastustaa Pessin ärsytystä ja joskus omistajallakin on lupa olla itsekäs ja jättää se kotiin. Käytiin sitten sen kanssa kahdestaan hieman erilainen lenkki. Ilon sininen hetki oli se mistä aloitimme. Aurinko lämmittää jo niin paljon, että musta pentu makaa maassa ja nuolee lunta. Pennun järkytys ja Hallan ilmalento tallentui ihan kivasti. Tämä kuva harmittaa. Minulla ei ole tuota asentoa vielä tarkkana kennolla sivusta päin. Sen sijaan jalatonta mudia en ollut nähnyt ennen, mutta sain sen heti kennolle.  Ilmeitäkin sinne tallentui... Ja se hetki joka jakoi aikaa: aikaan jolloin Innalla vielä oli ehjät polvet... ja siihen toiseen. (Ei vaan: joku taisi pystyä väistämään?!). Molemmat mustat kaverit. Mustan kuvaaminen ei ole helppoa. Mutta ei se mahdotontakaan ole. Top3 koirakuvissa: koko lauma samassa kuvassa (huomaa Halla ja sen touhut taustalla... Lumi on liian ihanaa kestettäväksi pystyssä),  Pessin The Look ja se lopullinen viikon kuva:

Halla lällättää Ilolle.

Muista kuvista... Musta, valkoinen ja kaikki sävyt siinä välissä. Lämpö saa lumen painavaksi ja valumaan.  Ja rakentelee siitä lumipuikkoja. Pisarassa on hetken kaunista. Valkoinen lumi on sinistä taivasta vasten kuin pitsiä.  Tai tuhansittain helmiä:

Sairastaminen lykkäsi kuvien käsittelyä. Omastakin porukasta otin viikon lopulla paljon kuvia. Ja vieläpä sellaisia joista on sekä RAW että JPG versiot. Vertailtavaksi. Mutta ne makaavat vielä koneen syövereissä. Toisaalta viikon kuvana on hyvä olla kaverikuvaa. Ne oman sakin peruslenkit ovat niihin verrattuna kuitenkin kaurapuuroa. Hyvää, tarpeen ja ravitsevaa mutta ei erityisen kiinnostavaa. Täytyy silti linkittää niitä kunhan saan koneen ja kuvakansion yhteistyön pelaamaan paremmin. 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Pienissä häissä eli viikko 8 (20.-26.2.)

Teknisiä ongelmia (tietokoneen kanssa), sairastelua ja muuta kiirettä joten blogi päivittyy nyt viiveellä. Koitan kuroa kiinni aikaa.

Kamera on silti ulkoillut aika lailla entiseen tahtiin. Kevät lähestyy hurjaa kyytiä ja viikolla 8 me päästiin useampana päivänä nauttimaan auringon paisteesta lenkillä. Koirakuvien saldo oli silti aika onneton: yhdellä oman sakin lenkillä oli ISOt unohtuneet kaakkoon joten kuvat ovat rakeisia (että ärsytti!) ja toisella ihmettelin mikä kumma on kun tarkennus ei onnistu liikekuvissa kuin ekaan kuvaan. Selvisi sekin: on kovin helppoa saada käännettyä yhtä nappia kameran etuosassa kun vaihtaa objektiivia. Edellisessä kamerassa vastaavassa paikassa ei nappia ollut ja me vasta tutustellaan tämän uuden kanssa. Mutta kaksi uutta teknista asiaa opittuna tämän kameran osalta yhdellä viikolla ei sinänsä ole ollenkaan huonosti sekään.  Muita kuin koirakuvia tuli kans otettua. Valo houkuttelee ulkona. Mutta kuvaamisesta ja viikosta muutenkin jäi silti päällimmäisenä mieleen siskon (ja sen miehen) häät.

Mutta sitten niihin kuviin. Jäällä vanhimmainen koiramme (uros) uskaltautui ärjymään nuorimmaiselle. Se oli hiukan lyhytnäköistä. Kun ottaa huomioon että nuorimmainen on aika taitava käyttelemään etutassuja. Sille huutaminen ei ole koskaan viisasta. Sillä se osaa paitsi komentaa uhrinsa pysähtymään myös leijua niiden kimppuun. Nuorimmainenhan on tämän vanhimman ja keskimmäisen pentu. Ja aika moinen ilvehtijä välillä.  Oikeastihan kauhukaksikko  on toistensa parhaat kaverit vaikka meno välillä hurjalta näyttääkin. Kamera tallensi myös juniorin liitokorvat.  Ja kevät auringon kauniin valon. Ja ehdimme kokeilla myös hiukan erilaista kuvakulmaa.

Viikon koirakuvaksi haluan poimia tämän:

Lumen sinisyys. Koiran liike. Valossa pöllyävä lumi. 


Muita kuin koirakuvia tuli otettua jokunen meren jäällä. Jäätynyt rautatanko oli ihmeellisen kaunis. Ja tämä pilkkijän taakseen jättämä muodostelma toi mieleen kirkon. Toisella lenkillä taivaan sinessä lensi pienkone. Kaunis kuin lentäjän luusta tehty..
Mutta kuten sanoin: mieleni askarteli tällä viikolla häiden parissa. Siskon kimppu oli kaunis. Äiti nyöritti puvun. Ja todettakoon että kaunis oli itse morsiankin. Uskotteko? Vielä viimeinen vilkaisu peiliin ja sitten kohti alttaria.  Valssin aikana hymy oli jo rennompi.

Viikon kuvaksi valitsen hääkuvan. Tämän jossa sulhanen on ylpeä ja morsian ei näe muita. Tälle kuvalle antaisin nimeksi:

Tämä valssi on meidän.


Sellainen viikko. Onnea vielä hääparille. Muistakaa hakata kallioon hyvät päivät ja polttaa maailman tuuliin huonot.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Lunta, Lunta ja vielä vähän Lunta eli viikko 7 (13.-19.2.)

Tällä viikolla sää ei suosinut kuvaajaa. Oli hiukan kiireitä ja ulkona satoi lunta, oli harmaata ja lumi nietostui valtaviksi kinoksiksi ikkunan alle ja vyöryi massiivisena katolta alas. Seurasin lumen valumista katolta vaikuttuneena. Se kerrostuu, laskostuu ja asettuu taiteellisiksi veistoksiksi ihan selvästi jonkin kaavan mukaan. Onneksi siinä alla on se valtava kinos sillä muuten sitä pitäisi ihan tosissan pelätä. Nyt koirat (tai ihmiset) eivät oikein voi jäädä hirveän massan alle kun ei siihen alle edes pääse. Kuvauksellisesti tästä viikosta ei paljoa jäänyt käteen. Kamera oli mukana kahdella lenkillä joista toisella en tainnut ottaa kuin 4 koirakuvaa (nekin ylivalottuneita). Toisella satoi lunta, oli harmaata ja koiratkin likaisia.

Onneksi jotain tuli kuitenkin.

Katolta alas valuvaa lunta. Tuli kuvailtua useammastakin suunnasta. Keittiön ikkunasta se näytti tältä.  Jotenkin tuntuu että jonkin kaavan mukaisesti se tuolta alas tulee. Ainakaan se alas tulo ei näytä ihan summittaiselta. Naapurikaton lumimassa taas näytti hieman pehmikseltä. Punainen tiiliseinä kun värjää sen vaaleanpunaiseksi. Katolta valuvan lumimassan alapuolella on hattivattimaa.   
Sillä lenkillä jossa koirakuvat jäivät ja epäonnistuivat kantautui korviin tuttu nakutus. Pakkohan sen lähdettä oli alkaa etsimään ja löytyihän se! Lumikatoksen alla pylvästä nakutteli tuttu punanuttu: käpytikka. Tässä kuvassa minua viehättää rytmi.   Mutta viikon kuva olkoon tämä jossa tikka mietiskelee jotain. Pohtisiko sitä että tippuuko lumikatos...


Koirakuvien osalta sato oli vieläkin onnettomampi. Joko koirat itse olivat miten sattuu. Tai vähintään kuvia vaivasi yleinen nuhruisuus.   Tuossakin kuvassa muuten on horisontti. Se ei vaan meinaa harmaudesta paljon erottua. Toisaalta onko sellainen kuva huono, joka näyttää miltä oikeasti näytti? Ovatko hyviä kuvia vain kauniit kuvat? Tätä  olen miettinyt lumen osalta. Kovasti tekisi mieli aina vetää lumi valkoiseksi. Sellaiseksi kauniiksi hohtavan valkoiseksi. Mutta entäs kun se ei ole? Kun se on harmaalla säällä harmaata? Ja sinisessä hetkessä sinistä? Tai jos se seinä värjää sen vaaleanpunaiseksi? Eikö kuva ole silloin todempi jos sen värit ovat sen mitä ovat? Vaikka se näyttäisikin tyhmältä? Jotenkin silti tuntuu että likainen Halla sohjoisessa lumessa ei ole viikon kuva ainesta. Kokeilin auttaisiko mustavalkoisuus. Ehkä hiukan. Mutta koira pitäisi silti pestä ennen kuvausta (pesusta aikaa viikko).  Tässä isä ja tytär kuvassa alkaa olla jo ainesta. Halla kuuntelee kaloja ja Yuki ihmettelee. Tai tässä perhekuvassa: teini huutaa, äiti kuuntelee (ja huutaa takaisin) ja isä himmailee eri suuntaan taustalla. Kyllä harmaakin voi silti olla kaunista. Mutta viikon kuvaksi koirien osalta valitsen tämän: 


Juuri tällainen viikko tämä oli. Pää painuksissa. Jalat täynnä lunta. Istutaan alas, selkä tuulta päin ja odotetaan parempaa. 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Luopumisesta

Kun minä olen vanha
enkä kivuiltani enää jaksa
enää jaksa olla minä


Anna minun mennä
Anna minun mennä 
pystypäin


Säilyttää
vielä hitunen 
ylpeyttä


Anna minun mennä
kun vielä pääsen 
omin jaloin
omin voimin


Älä pidä minua 
väkisin
Päästä minut vapaaksi




____________________________________






Sinä tiedät 
kun aikani on tullut
ja minä luotan sinuun


Luotan että ymmärrät
että muistat


Kaunein auringonlasku
kestää vain hetken
kauneinkin kappale 
loppuu joskus


Parhaat ystävyydet
kestävät kokonaisen iän
mutta loppuvat silti kesken


Sinä tiedät että
jäisin jos voisin
että jään vaikka
se sattuu jos 
vain pyydät


Älä pyydä enää
sillä minuun sattuu
ja minä olen väsynyt
ja valmis


Älä itke liikaa
Muista että inhoan
sitä kun sinä itket


Se etten voi 
lohduttaa sinua
ei ainakaan vähennä inhoani


Laske minut vapaaksi
äläkä unohda
kaikkea minulta oppimaasi
älä unohda elää hetkessä.




Miten voi itkettää näin ventovieraan koiran kuolema? Ihan järjetön juttu. Kummasti sitä kääntyy katsomaan omiaan ja miettii että jonain päivänä on niidenkin kohdalla pakko tehdä se viimeinen päätös ja matka. En tajua miten siitä ikinä selviää. Ainakaan sillä tavalla kuin pitäisi. Rauhallisena. Tyynenä. Ettei sen koiran tarvitse pelätä ja olla huolissaan. Vielä kun nuo osaavat lukea niitä omasta mielestä hyvinkin piilotettuja tunteita... Toivottavasti en joudu tämän asian kanssa oikeasti nokakkain vielä moneen vuoteen.

Kuvia on otettu ja työstetty ja enää pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa niistä joku sana. Flunssan jälkimainingeissa on vaan niitä jäätävän kamala päänsärky että taitaa mennä ensi viikkoon ennen kuin saan blogin ajan tasalle.