Joutsenia - valkoisia unia

Järven jäällä
joutsenten räpylänjäljet:
linnut ovat käyneet
katsomassa pesämätästään. 

Hiipiikö niiden mieliin
koskaan pelko niin kuin ihmisellä:
voiko tästä ikinä tulla mitään - 
tontti lumen alla, pari seivästä pystyssä?

Risto Rasa

Joutsenia iltalenkillä. Pariskunta pesimäpuuhissa. Ei enää lumen alta pesää tarkastelemassa vaan ihan oikeasti pesimässä jo. Meidän lähimetsässä! Oikea ihme melkein. Ainakin minulle, joka en ole koskaan nähnyt joutsenta pesimässä.

Huikkasin sulholle pikaisen hei:n ja kerroin että viivähdän tovin lenkillä ja kirjoitan sitten paikkakortit häihin. Sitten pentu hukkasi pallonsa ojan uomaan ja me seurasimme ojaa siltä varalta että pallo vielä rantautuisi sen verran että sen saisi noukittua talteen. Ei sillä että se olisi kovinkaan arvokas, mutta ikävää se on jättää lojumaan ihmisten tavaraa luonnon keskelle. Ja sitä paitsi: pentu hukkaa pallon joka kerta. En halua olla otsikoissa paikallisena palloympäristokatastrofina joka valtaa rannat, metsät ja mannut.

Seurasimme ojan uomaa, ihmettelimme hyttysiä, metsäorvokeita, rentukoita, hiirenkorvia puissa, kesän tuoksua. Ja yhtäkkiä: pari joutsenia. Pesällä. Yhtä yllättyneinä kuin mekin. Halla toteutti elämänideologiaansa "uusia ystäviä" -hepulin muodossa. Joutsenet puolustivat pesäänsä niin kuin kuuluukin. Me olimme tunkeilijoita niiden iltapuuhissa. Mutta piakkoin pentu rauhoittui. Minä sain kaivaa kameraan pidemmän putken ja istua viettävälle, märälle törmäälle kuvaamaan joutsenia. Aivan sama vaikka lihaksia kivistää, hyttyset syövät ja muurahaisia kävelee pitkin ja poikin päälläni. Joutsenia, satulintuja, meidän metsässä! Ja ne lipuivat ihmeellisten laivojen lailla ohitseni uudestaan ja uudestaan.

Tuntia myöhemmin havahdun. Kai meidän on jatkettava matkaa. Annettava joutsenten tehdä sitä mitä joutsenet tekevät ja palattava omaan maailmaamme. Kotona sulhon ilme kertoo että hän miettii kirjoittamattomia paikkakortteja ja sitä ettenkö minä ole pahoillani siitä että ne ovat kirjoittamatta. Olenhan minä pahoillani. Siitä että maailmassa ja meidän häissämme voi tosiaan olla ihmisiä joille paikkakortit ovat tärkeämpiä kuin pesivä joutsenpari. Mutta en selitä. Ihmeitä ei voi selittää niille jotka eivät ole niitä kokeneet.

Loput joutsenkuvat täällä.

Vaarallisia unia

Vaarallisia unia
  
Älä mene liian liki uniasi: 
ne ovat savu ja ne voivat haihtua – 
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää. 

Oletko katsonut uniasi silmiin: 
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään – 
niillä on vain omat ajatuksensa. 

Älä mene liian liki uniasi: 
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä – 
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

Edith Södergran 1929 suomentanut Uuno Kailas


Minä tiedän: viisaat, aikuiset, kypsät ja järkevät ihmiset nukkuvat öisin. Uneksivat. Heräävät aamulla virkeinä. Kuinka tahtoisinkaan olla viisas ja järkevä. Ja kyetä nukkumaan öisin. Saada unen päästä kiinni automaattisesti sänkyyn kallistuessani. Olla kivuton niin että unen on helppo tulla. Nukkua siki ja heräilemättä. Painaa pää tyynylle pelkäämättä yön kauhuja. Pelkäämättä unia ja sitä jos ne eivät tule. Oi kuinka tahtoisinkaan olla viisas ja järkevä.

Mutta kun en ole. Osan yöunista vievät villinä keväästä hurmaantuneen lehmälauman lailla laitumelle laukkaavat ajatukset. Huolet huomisesta. Ja tästäkin päivästä. Loput turmelee selkäsärky, hartiajomotus, pääkipu, vihlova lantio, juiliva nilkka, ranne ja kyynärä. Jos sattuisi käymään ihme ja uni tulisi, niin uni myös herättää. Toistuvasti. Pahimmillaan tunnin välein. Kylmähiki pinnassa, silmänurkat märkinä, jalat vapisten. Sydän laukkaa kuin viimeistä päivää ja kauhu on käsinkosketeltava. Sulje silmäsi ja uni jatkuu kuin ei olisi koskaan keskeytynytkään. Nouse ylös, mutta unen maa on vielä käsinkosketeltavan läsnä. Unesta ei saa puhua, sitä ei saa tehdä todemmaksi kuin se on.  

Ne ovat hulluus. Ne tahtovat jäädä. Ne ovat vaarallisia. ne voivat kestää. 

Toisina öinä uni on suopea. Hellii. Antaa levon. Vie kivun. Tuo unohduksen. Ja unessa kaikki on hyvin. Mitään ikävää ei koskaan ole tapahtunutkaan. Eikä tapahdu. Jokaisella vaaleanpunaisella pilvellä on kultainen reunus. Omakotitalo kartanoa suurempi. Ura ihmeellistäkin ihmeellisempi. Lapset. Koirat. Puoliso. Piha. Kaikki täydellisiä. Herää ja sama epätodellinen tunne jatkaa mukanasi päivään. Et ole aivan varma onko haravoimaton piha todellisempi kuin unipiha. Äkkiä unessa syliisi juossut lapsi on juuri sitä mitä se aina olikin: uni. Kivuton hetki, hetki eikä pysyvä olotila.

Älä mene liian liki uniasi:
Ne ovat savu ja ne voivat haihtua.


Joskus on vaikea sanoa kummasta herääminen tuntuu pahemmalta: sekö kun unen kauhu ei laske irti hereilläkään, vai se kun pikkuhiljaa todettava kuinka uni pettää kerta toisensa jälkeen. Nostaa haudatut haaveet ja repii ne rikki yö yön jälkeen. Hämmentävintä on se kun uni on niin toden oloinen ettet voi lainkaan tietää oliko se unta vai tapahtuiko asia oikeasti.

Kuta stressaantuneempi olen, sitä enemmän unia näen. Ja sitä vaikeammaksi käy olla menemättä niihin liian liki. Ja ne haihtuvat kun haihtuminen sattuu. Ja ne tahtovat jäädä kun niiden jääminen saa hien pintaan ja kauhun kuristamaan kurkkua niin että hengitys rahisee aamuyön kuulaina tunteina. Kunpa osaisin olla menemättä liian liki uniani. Kunpa ymmärtäisin mitä unet tahtovat sanoa ettei niiden tarvisi toistaa itseään yöstä yöhön. Jos pysyisin unistani kauempana, saisinko paremmin unen päästä kiinni? Nukkuisinko autuaammin? Toisiko yö levon?

Sitä odotellessa yön hiljaiset tunnit ovat tuttuakin tutummat. Tunnen valon kulun, yön äänet, tuoksut, tunnun sieluni joka sopukalla. Yö on minulle läheisempi kuin päivä, tutumpi kuin aamut. Luissani tiedän kun yön silta taittuu, iltayön hämärä vaihtuu aamun varhaiseen sarastukseen. Yön rasahdukset lintujen varovaisiin äänen avauksiin. Ja joskus aamuyön pitkinä kuulaina tunteina minä nukahdan. Uneen joka ei tuo lepoa, mutta joka tulee kuitenkin vääjäämättä ja tuo mukanaan joko hetken autuuden tai kauhun.

Sataisi jo

Rannalla Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa. Aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt. Tulisit aivan hiljaa, tulisit juuri nyt - Saima Harmaja  Tätä ei saa ääneen sanoa, joten minä kuiskaan sen hiljaa täällä missä kenenkään ei ole sitä pakko lukea ja jonka lukeneet voivat sen hyvin unohtaa... Minulle kevät on kaikista rakkain vuoden aika. Enkä sano sitä siksi että erottuisin massasta enkä sano sitä siksi että nyt on kevät. Minä ihan oikeasti rakastan näitä kevään kuulaita öitä. Maasta vähitellen versovaa elämää. Hentoa vihreää joka lehti lehdeltä valtaa alaa. Minä rakastan kevät öitä ja aamuja jolloin linnut konsertoivat lähipuissa. Rakastan hallan kirpeitä aamuja, kevät myrskyjä, tuulta, rannoilla toisiaan vasten ryskyviä jäitä. Ja hihkuen vaihtaisin kesän hellepäivät kevään arvaamattomiin keleihin. Tässä se tulee (sulkekaa silmänne jos ette halua nähdä): minä en pidä helteestä. En yhtään. Sade, paukkupakkanen, pilvipouta, ukkosmyrsky, räntäsade, raekuuro. Mikä vaan on minulle mieluisampaa kuin helle. Eikä mikään elvytä niin kuin sade. Keväinen sade, joka sulattaa loput lumet, huuhtoo talven epäpuhtaudet näkymättömiin, puhdistaa ilman. Kesäinen kaatosade, joka lankeaa kuivaan maahan, elvyttää kasvit. Sattumoisin saan aina kuulla tästä kesäisin. Ei kukaan kuulemma voi tykätä enemmän ukkosesta kuin helteestä. Kukaan ei voi nauttia kevään ailahtelevaisuudesta kesän hohkaavaa kuumuutta enemmän. Tuntuu olevan jonkinlainen tabu pitää sateesta. Olisi asiallisempaa sietää sitä, kuin rakastaa sitä. Mutta vain sovinnaisuus säännöt estävät minua tanssimasta alasti sadetanssia pitkän helleaallon jälkeen kun ukkonen lopulta lankeaa maahan. Ja nyt kun muut rapsuttelevat pihalta kuivia lehtiä innoissaan. Huikkivat toisilleen että onpas ihanaa kun on lämmin.... Minä katson kuivaan maahan. Sieltä kovasti ponnisteleviin kasveihin. Enkä voi olla toivomatta niiden lailla että tulisi sade. Kunpa se tulisi jo!

Katsoa peiliin

Katson peilistä itseäni
liian suuret rinnat
liian leveä perä
liian suuri vatsa
liian paksut jalat
koko nainen lyhyenläntä

Kuka minua opetti halveksimaan
omaa ruumistani?

Kiittäähän minun pitäisi
vaalea tukka
suloinen nenä
passelit rinnat
pehmoinen vatsa 
koiranpennun maata
kaareva lantio
säteilevät silmät
herkkä hymy


Ja kädet
ja jalat
ja korvat
kaikki kauniita
ja toimivia.

Anja Poriota mukaillen

Siinäpä se. Minä en muista että olisin koskaan ollut todella tyytyväinen kroppaani. Sen muistan että ennen kouluun menoa halusin olla pidempi. Ekalla luokalla tajusin että lapsuuden pyöreys on kaikkea muuta kuin toivottu ominaisuus. Onneksi kouluruoka oli niin pahaa että siitä oli helppo tinkiä. Kolmanteen luokkaan mennessä olin jo hoikka. Mutta hiukset olivat ohuet, hiiren hännät, naama pyöreä, toinen korva lurpallaan, jalat lyhyet ja pohkeet paksut... Eivätkä ne kompleksit omasta vartalosta ole ainakaan vähentyneet. Suurimman osan aikaa se on ihan ok enkä murehdi sitä päivästä toiseen mutta auta armias kun pitäisi katsoa peiliin, sovittaa vaatteita, analysoida kroppaa. Älkää vaan katsoko kukaan ettette huomaa kuinka kamalalta minä oikeasti näytän! Sulho ei kompleksista tiedä. Jos vaikka sattuu ettei se ole hoksannut olevansa menossa suohirviön kanssa naimisiin niin eihän sitä nyt kannata sille mennä kertomaan! Ajatuskin huomenlahjaksi annettavista alastonkuvista saavat pahoinvoinnin yltymään fyysiseksi. Eihän nyt minua voi kuvata! Hyvänen aika sentään.

Kaduin siis katkerasti lupausta kuvata vaatekaappia kaverille. Vaatteet ei näytä samalta hengarissa eikä täällä oikein edes ole fiksua paikkaa mihin ripustella vaatteita näytille. Joten päällehän ne oli pistettävä. Harkitsin jonkun värväämistä malliksi, mutta mistä sen tähän hätään olisi saanut? Harkitsin edes pään jättämistä pois kuvista (eipähän näkyis pullaposket, hiirenhäntä hiukset, ne riivatun korvat, lyhyt kaula eikä atopian runtelema iho). Ja jos vaan osaisin niin tekisin jotain isompaa kuvanmuokkausohjelmalla (rasvaimu, pidemmät koivet, toisen mallinen kroppa...). Mutta kun en osaa. Ja ehkä tää kasvattaa mua henkisesti. Ehkä.

Yhtä kaikki mä sain kuvat otettua ja kai sekin on eka askel. En edes saanut paniikkikohtausta. Jostain syystä kun tuli aika miettiä tän blogi merkinnän runoa niin Porion runo nousi itsestään selvänä mieleen...

Runon hengessä mun olis kai listattava jotain mistä mä pidän itsessäni. Mutta täytyy sanoa että tän kuva-ahdistuksen jälkeen tiukkaa tekee. Mutta:
Mulla on kiva nenä. Se on samanlainen kuin muilla sisaruksilla.
Tykkään käsistäni ja ranteistani. Ne on kivan sirot ja suht sopusuhtaiset.
Nilkatkaan ei oo hassummat.
Ja mun silmät on kuiteskin aina mun silmät.

Kaiken muun kun sais vaihtaa...

Tai siis. Mä meen lenkille. Koska muuten voi olla että lupauksesta huolimatta tämä postaus häviää alta aika yksikön.