keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kuvilla hän piirtää sielunsa maisemaa, sanoin hapuilee totuutta


Vielä pitäisi jaksaa
opetella aakkoset alusta asti
takaperin
latinaksi


haparoida pimeässä etsien
valokatkaisijaa
jota ei ole


Vielä pitäisi jaksaa


kätkeä kyyneleet jotka painavat
silmäluomia
sisältäpäin


tanssia riehakkaasti
paljain jaloin
lasinsiruilla


Vielä pitäisi jaksaa


mahdottomuuksiin asti
epätoivon tuolle puolelle


kun muut menivät
jo aikoja sitten
ja sinä jäit 





Vaiti!

Kuuletko
kuinka aamuyön tunteina
kasteen alla
vanamo kurkottaa kohti taivasta?


Tunnetko 
kuinka syvälle 
maan ääreen
suonsilmäke vaipuu?


Kuinka suunnattoman ihmeellinen 
on sydämen syke
paljaalta iholta korva rintaa vasten
kuunneltuna. Ainoalla oikealla tavalla.



Lentohiekkaa


Sinä tarvitset vakaan perustan
peruskallion
ikuisen, horjumattoman.


Minä olen tuuli
epävakainen sää 
ja lentohiekka.


Sinä sanot
ei hiekalle voi rakentaa
ei tuuleen luottaa
lentohiekka pettää aina.


Mutta minä olen
tuuli
epävakainen sää
lentohiekka.




Tänä unettomuuksien yönä
en löydä rauhaa
myrsky sisälläni ei vaikene
eikä uni suo lohdutusta
ei ole paikkaa jonne piiloutua
tai paeta


Tänä unettomuuksien yönä
haudatut pelot
kauan sitten unohtuneet
repivät rikki hiekkalinnat
aukovat arvet
haalistuneet.


Tänä unettomuuksien yönä
on vielä kerran
käytävä taistoon
noustava mahdotonta vastaan
ja kukistettava se
vielä kerran
tänä yönä

minä itse
pahin vastustajani.








Niin autuas on hetkenkin unohdus.
Ettenkö haluaisi
juoda päätäni täyteen
rikkoa verisuonteni pintaa
huumeneuloin
hypätä sillalta ajattomaan avaruuteen

Unohtaa kaiken.

Mutta mitä se auttaisi?


Heräisin huomenna,
Pää kipeänä
Suonet tykyttäen, 
Sairaalan letkuissa


Sielu aivan yhtä rikki kuin tänäänkin.




Vain yhdellä tavalla

Sinä voit minut menettää.
Vain yhdellä tavalla.

eikä se ole
joku toinen 
tai 
kuolema.

Se on
kahlitseminen.


Minun sydämeni
on minun
ja vain minun.


Eikä se voi 
koskaan olla
sinulle
muuta kuin lepopaikka,
satama
keskellä myrskyävää vettä.

Sen kun ymmärrät, 
saat minut aina pitää. 


 

Annan lasikenkieni särkyä
Tanssin
menneisyyteni haudoilla
lasin siruilla
paljaat jalat,
verta vuotavat
kirjoittavat historiaani uusiksi.

Ja minä annan lasikenkieni särkyä
enää en odota
valkoista ratsua.

Tässä kalpeassa aamun kajossa
minä riisuudun.

Riisun pois
kaikki vaateet
kaikki odotukset
kaikki lauseet jotka alkavat
           pitäisi
          olisi hyvä
          sinun tulisi

Seison aamun kalpeassa valossa
alasti
ilman odotuksia
ilman kahleita.



Joku raja
Kepeästi hän hinnoittelee
tavallisen
erikoisen
tavattoman
suihin oton
pikaisen
koko yön
ja kanta-asiakkaille kondomit kaupan päälle.
Mutta 
suoraan suulle et saa suudella.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Enkeleiden pikkuserkut

Ystäväni
kaukana
          Keittiössä hääriessä
          juttelen sinulle usein
          kuin istuisit tässä ja nyt!

Ystäväni
lähelläni
         Siipisulat selässäsi
         halatessa melkein tunnen!

Ystävä on taivaanlahja
          enkeleiden pikkuserkku
                                          Anja Porio





Häihin on enää muutama viikko. Perinteiden mukaisesti kaaso kasasi ystäväni yhteen juonimaan polttareita. Kaason virkaa häissä toimittaa vanhin pikkusiskoni, joten polttareiden ohjelmakin oli sisarusten varassa. Minä en osaa suhtautua yllätyksiin. Oikeastaan rakastan suunnittelua niin paljon, että yllätykset ovat jotenkin vastenmielisiä. Joko siksi, että saa yllätykseksi jotain ihan muuta kuin haluaa tai siksi että ehtii mielessään toivoa jotain mikä ei sitten toteudukaan. Ystävällisesti kaaso kertoikin päivän etukäteen ja vihjaili ohjelmastakin sen verran, että pystyin lähtemään matkaan hyvillä mielin. Ja olkoon kuinka polttariperinteiden vastaista tai ei, niin kaikkien etu lienee, että morsian on lähtökohtaisesti hyvällä tuulella?

Polttareiden ohjelmassa oli ensin korujen (korvisten) askartelua kivistä ja helmistä. Sain muistoksi myös lumoavan kauniin savukvartsin, jonka kanssa mietin mitä sille tekisin. Tämän jälkeen vietimme tovin kaupungilla, kävimme syömässä ja menimme sitten yllätyksekseni käsihoitoon. Olipa ihanan ihmeellistä istua tuoliin hemmoteltavaksi ilman kiirettä minnekään, ilman murehtimista siitä mitä ko hoito maksaa, ilman huolen häivää siskojen ympäröimänä. Biologin kädet ja koiran omistajan kädet eivät muutenkaan ole aina kaikkein huolletuin osa (tosin eipä kyllä ole jalkoja tai kasvojakaan paljon hemmoteltu...) joten heti kun pääsin yli lyhyiden kynsien, revenneiden kynsivallien ja naarmuisten, kuivien käsien aiheuttamasta häpeästä niin olipas kiva huomata, että atooppiset kädet oikein pehmenivät hoidosssa ja kynnetkin näyttivät huollettuina paljon paremmilta! Lupaan yrittää välttää koiranpennunhammashoitomenetelmää jatkossa (se on se hoitomuoto jolla käsiä on lähinnä viime aikoina huollettu). Kun kynnet olivat kunnossa suuntasimme intialaiseen ravintolaan, syötiin rauhassa ja juteltiin. Minulle oli ilo ja huojennus huomata, että toisilleen tuntemattomat ystävät tosiaan keskustelivat vilkkaastikin. Ravintolan jälkeen vuorossa oli hyväntekeväisyyskonsertti (tuotto lasten keuhkopolille) bluesia ja countrya. Mukavaa hyvän mielen musiikkia! Eikä annettu nyrpeän henkilökunnan yhtään pilata tunnelmaa.


En minä osannut olla murehtimatta kustannuksista. Enkä siitä viihtyvätkö muut ja onko niillä kivaa ja että eihän kukaan ole yksinäinen tai ulkopuolinen. Mietin sitäkin oliko vaatetus ok. Joinko liikaa vai liika vähän. Näkövammaisen siskon vessassa käynti sai aikaan suurta sydämentykytystä (se kun ei hoksannut raportoida menemistään ja mihinpä sitä seepra raidoistaan pääsisi, huoli on aina sisaruksista kun ne kerran ovat nuorempia vaikka hetkeäkään en epäile etteivätkö ne pärjäisi ihan missä tahansa mihin menevät). Mutta onni on iso lauma kavereita (en ikinä olisi uskonut että meitä on oikeasti paikalla 14 henkeä! ja että monet monet muut olivat myös halunneet osallistua vaikkeivat paikalle päässytkään. Sain jopa postissa kirjan ja melkein kyyneleet silmissä ihmettelin pakettia!), jotka antavat morsiamen olla polttareissaankin oma itsensä. Aika monikin tajusi heti tähyilystä että nyt on huoli jostakin eikä kukaan sanonut ettei saa huolehtia. Kukaan ei kieltänyt olemasta lähes selvinpäin kun kerran itse niin halusin. Kukaan ei nurkunut hassusta musiikista (mulle se on hyvän mielen musiikkia) tai rajoitetusta ruokatarjonnasta. Vain pari ystävää kyseli olisiko pitänyt olla joku hassunhauska puku tai teema tai strippari.

Mutta ennen kaikkea onni on sisko (tai veli) ystävänä. Sillä kuten meille on niin monesti lapsena opetettu:

Ystävät kasvavat erilleen, muuttavat, muuttuvat, kadottavat yhteyden.
Avioliitot ja parisuhteet kariutuvat eivätkä ala ennen kuin aikuisiällä.
Vanhemmat, kummivanhemmat, isovanhemmat kuolevat.
Sisaret ovat paras mahdollisuus koko elämän mittaiseen ystävyyteen. Sellaiseen jota mistään muualta ei saa.

Jos ystävät siis ovat enkeleiden pikkuserkkuja niin sisaret taitavat olla vähintään serkkuja. On lohdullista kun on joku joka on tuntenut sinut aina, jolle ei tarvitse selittää ja joka ymmärtää ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Parhaimmillaan moni kohta täytyy ystävyydessä tai parisuhteessa. Aina ne eivät suinkaan täyty sisaruussuhteissa mutta minulla on onni omata 4 ihanaa nuorempaa sisarusta. Ja on hienoa pystyä jättämään osa hääjärjestelyistä sellaisen kaason harteille, joka todella tuntee sinut. Polttareista sen näki hyvin. Päivä ei olisi voinut olla minulle mukavampi, se ei olisi voinut olla enemmän minua ja pikkulinnut kertoivat että järjestysvastuu tosiaan oli kaasolla. Kiitos siis sis tästä ja kaikesta ja kiitos tulevista asioista myös.

Joku kysyi minulta onko minulla haikea olo kun vietän viimeistä päivääni sinkkuna (outo kysymys sinänsä kun olen ollut parisuhteessa 10 vuotta). Samoin sain kehoituksia, että nyt kannattaisi bailata, kun siihen vielä on mahdollisuus. Mutta itse näen polttareiden tarkoituksen toisin. Minusta polttareiden tarkoitus on muistuttaa ylläpitämään niitä ystävyyssuhteita avioliiton solmimisen jälkeen. Muistuttaa siitä, että ystävät ovat enkeleiden pikkuserkkuja. Kovin tarpeellisia, lohdullisia ja tärkeitä. Muistuttaa siitä, ettei kukaan ihminen yksistään ole täydellinen eikä itseriittoinen vaan yhdessä olossa on voimaa ja että olkoon parisuhde kuinka hyvä tahansa niin ystäville on tilaa ja tarvetta. Samoin hauskanpidolle, hyvälle ruualle ja pienelle hemmottelulle.

Näin ollen en toteakaan haikeana, että sinkkuus on nyt ohi tai, että hauskat päivät ystävien kanssa ovat luetut vaan totean, että kiitos muistutuksesta ystävät, mutta en minä teitä olisi voinut unohtaa muutoinkaan.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Tuoli on kuin musta kissa. Uudet kengät kuin uusi minuus.


Tuoli on kuin musta kissa, 
joka venyttelee raajojaan. 
Tuoli se vain on, sinä sanoit, 
kulunut, mustalla sametilla verhoiltu, 
käsinojaton, muotopuoli. 
Ei siitä kissaksi ole, se ei kehrää silitettäessä, ei leiki
lankakeröllä, ei istu ikkunalaudalla
saalistamassa lasintakaista
tuulta koivun lehvistössä.
Sinä sanoit, että se ei hyppää niskaani, 
jos käännän sille selkäni. 
Rastaat lukevat nurmen kirjoitusta, 
jokaisella madolla on silmät ja suu, 
jotenkin tutunoloiset. 

Tuoli on tyhjä, 
se on se tuoli, jossa sinä et enää istu, 
sinun poissaolosi on niin painava, asiat
ovat entistä vähemmän asioita, esineet esineitä.
Tuoli venyttelee raajojaan 
kuin kylläinen kissa ja kehrää. 

Tomi Kontio 1998

Minä olen kaupassa haaveilija. Kaduillakin unohdun ihmettelemään milloin mitäkin. Olen tehdä sulhon hulluksi ihan tavallisellakin kauppareissulla. Meidän eromme tässä asiassa on kuin runon tuolin näkemisen ero. Sulholle tuoli on taatusti tuoli. Jos siinä voi istua, se on hyvä. Jos se on rikki, se on huono. Minulle tuoli voi hyvin olla kissa. Se voi olla tarina ihmisestä joka kerran omisti tuolin. Se voi olla tarina tuolin tekijästä. Tunnelma. Oikeastaan varmaa on vain että se ei ole pelkkä tuoli. Se voi olla hyvä tuoli. Tylsä tuoli. Mitään sanomaton tuoli tai unieni unelma tuoli. Täydellinen täydellisen paikkaan. Parhaat esineet ovat minusta käyttökelpoisia, toimivia, elämää helpottavia ja silti kauniita. Esineissä minua viehättää aitous: puu, nahka, olki. Ja se että esine saa kulua ja kuluminen saa näkyä. Ei sillä. Ei meillä kovin montaa lommoista tuolia vielä ole. Mutta mattona on gnu. Gnun talja siis. Jossa näkyy jonkun eläimen hyökkäys ja jonkun seipään sivallus. Sulho yrittää pitää koirille kuria ja ajaa niitä alas sohvan käsinojilta. Minä en muista moista tehdä ja salassa ajattelen ettei se haittaa vaikka sohvan nahka saa pintaansa elämää. Nahka kun kuluu kauniisti.

Minun suhteeni sulho on monessa asiassa jo viisastunut (vai luopunut toivosta)? Enää hän ei lähde kanssani kiertelemään huonekaluliikkeitä jonkin pienen asian perässä. On parempi että minä kierrän ja kerron sitten vaihtoehdot. Ajoittain silti lipsuu. Malliesimerkki oli maton osto. Minä ostin koirien ruokia varten sinkkisen saavin. Kahdesta syystä: ensinnäkin kaatuilevat koiranruokapussit olivat tehdä minut hulluksi siivouspäivisin ja lisäksi koiranruoka ei ihmisistä aina haise kovin mukavalta. Toinen syy oli esteettinen. Koiranruokasäkit voivat olla montaa asiaa mutta kauniita ne eivät yleensä ole. Sinkkinen saavi siis ja ruuat saaviin. Avo nikotteli hetken (häneltähän tynnyrin ostosta ei kysytty mitään vaan hurautettiin työpaikan pihalle tynnyri auton takaosassa, olen minäkin jotain oppinut: jos jotain haluat, hommaa se ja kysy vasta jäljestä päin niin säästyt jahkaamiselta)... kunnes myönsi että saavi on ihan ok. Mutta saavin alle piti olla matto. Ja mistäpä matto muualta kuin sisustusliikkeestä. Minä hairahdun ensimmäisen sisustusliikkeen oviaukossa ihailemaan ruukkuja. Ja toisen liikkeen oviaukossa katsomaan kiviä ja kynttilöitä. Kolmannessa liikkeessä mies ei laske minua silmistään (miksi ihmeessä?).

Saatiin me se mattokin. Enkä minä päässyt ollenkaan toteuttamaan itseäni. Tärkeintä ei edes ole ostaminen eikä tavaroiden uutuus. Vaan se että niitä saa katsella. Niiden tarinat ehtii kuunnella. Ja joskus, harkiten joku päätyy kotiin asti. Siinä ei enää punnitakaan sitä onko esine ihana ja onko sillä tarina vaan sitäkin onko sille paikka ja sopiiko se ympäristöönsä.

Luulen (en tiedä), että monilla naisilla vaateostoksilla ystävän kanssa on samanlainen tilanne. Vaatteita katsellaan, sovitetaankin ilman aikomustakaan ostaa. Kokeillaan sellaista naamiota, joka ei itselle ihan istu. Eletään hetken aikaa roolileikkiä. Minä en viihdy niin hyvin vaatekaupoissa (parhaiten viihdyn siellä silloin kun siellä ei ole paljoa ihmisiä eikä minun ole pakko ostaa mitään), mutta kenkäkaupat! Sisustusliikkeet, rautakaupat, sekatavarakaupat ja kukkakaupat ovat minulle se matka tuntemattomaan. Kuin kirja josta ei tiedä etukäteen millaisen tarinan se kullakin kertaa kertoo. Osa tarinoista on jännittäviä (oi kuinka hieno esine! mutta ei yhtään minun tyylinen). Osa säästetään myöhemmäksi (tuohon tuoliin minä palaan, jos meillä joskus on lasitettu terassi). Osa kannetaan kotiin (tämän perhosniityn minä vien keittiöön mukanani näiden tuolinpäällysten kera). Joskus jotain tarinaa etsitään tarkoituksella. Keittiön kristallikruunua haettiin pitkään (tai minä hain ja mies luuli olevansa muilla ostoksilla vuosikausia). Mutta lopulta se löytyi. "Tuo se on. Katso nyt, otetaan nuo kristallit pois ja se on täydellinen, valkoinen ihan niin kuin pitikin. Sopiva kontrasti meidän muulle tyylille.", minä selitin innostuneena. "Mitä? Häh? Ai se on tarjouksessa. Ota vaan, jos kerran itse maksat", sanoo mies eikä ymmärrä yhtään että kyse on tarinasta jota on etsitty. Kaivattu ja odotettu. Tiedetty että jonain päivänä se löytää meidät tai me löydämme sen. Ja joka kerta kun astun keittiöön vilkaisen kruunua ja olen siitä iloinen. Ja hetkittäin mietin olemmeko minä ja kruunu yksin tarinani kanssa? Miehellä jää niin iso osa elämää ihan huomaamatta kun se luulee, että meidän keittiössä on lamppu! Minun käy sitä melkein sääliksi. Vaikka toisaalta täytyy olla kiitollinen. Voisihan se yrittää tuoda meidän kotiimme vääränlaisia tarinoita jos se olisi tarinoista viehättynyt. Me kun tykkäämme ihan erilaisista kirjoistakin (ja musiikista). Kirjoissa se ei haittaa. Ei minun ole niitä pakko lukea. Mutta ajatuskin että joku kuolettavan tylsä tarina katsoisi minua päivittäin jossakin huoneistamme... Ehkä on hyväkin ettei se tiedä tarinoista mitään. Ja vielä parempi että se antaa minun pitää ne. Ymmärtää että minulle tuoli voi olla kissa.

Kevät ja sisustuspuuska puhaltavat talossamme. Pihalla puhaltaa toivottavasti kohta puutarhainnostus (sen suhteen minun on käsketty rauhoittua siiheksi kunnes lumi sulaa). Ja kevät tuo vaatteisiin uutta väriä ja eloa. Ja uudet kevät kengät! Löysin lähikaupastamme (romu ja sekatavara) ihanat ihanat kengät. Ne oli pakko sovittaa. Ja kun ne olivat sopivat niin eihän niitä voinut vastustaa:
Katsokaa nyt! Näettekö: 50-luku, punaiset kellohelmat ja naurava iloinen nainen lauantai iltapäivän kävelyllä. Suuntana paikallinen kahvio ja seurana mies, joka saa naisen nauramaan ja silmät tuikkimaan. Koko elämä edessä.
Eihän tuollaista tarinaa voinut jättää kauppaan! Eihän?

Kengät ovat ehkä paras mahdollinen esimerkki siitä miten käytännöllisyys voi kohdata kauneuden ja kertoa tarinan. Kengät ovat välttämättömyys ja samalla kuitenkin usein kovin kauniita ja aivan eri tyylisiä. Kengillä voi säväyttää silloinkin kun asu on muuten tavallinen. Valkoisten unelmien inspiroimana päätin kuvata muutamat muut lempparikengät:

Näitä kenkiä on tarkoitus käyttää häissä. Ne ovat se "jotakin vanhaa" osio. Oikeasti joskus 1997 ostetut korkokengät. Aitoa nupukkinahkaa, aidolla nahkavuodella. Hyvin yksinkertaiset mutta silti yksikertaisuudessaan kauniit. Jostain syystä näistä tulee mieleen mummo ja sen nuoruus tanssilavoilla vaikkei näillä kyllä ole mitään tekemistä mummon kanssa eikä mulla ole mitään tietoa millaisia kenkiä hän olisi tanssilavoilla pitänyt.

Punaiset kengät. Kyllähän jokaisella naisella pitää olla edes yhdet kunnolla punaiset kengät? Pitkän etsinnän päätteeksi jokin näissä kengissä kolahti. Ne ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin sirot ja kevyet. Näitä käytetään tietysti punaisen tai valkoisen kellohelman kanssa ja voivatpa ne vilkkua joskus farkun lahkeen altakin. Jotenkin punaisissa kengissä on jo lähtökohtaisesti vähän paheellinen fiilis. Eikö? Vähän kuin pantterikuosi mutta hillitympi.


Nämä ovat parinvuoden takaiset "pakko saada" kengät. Näin ne kun olin ostamassa ihan muita kenkiä. Ja sovitin. Ihan pikaisesti vain. Minulla ei ollut mitään tarvetta tällaisille kengille. Eivätkä ne olleet edes alennuksessa. Mutta palasin niiden luokse varmaan  kolmeen neljään kertaan. Kunnes jäljellä oli enää yksi pari oikeaa kokoa. Pakkohan ne oli saada. Minun kultaiset, kimaltavat kukkaiskenkäni. Tummien vaatteiden piristäjät, farkkujen juhlistajat ja turkoosin ja ruskean pettämättömät parit.

Käyttöesineissä on puhtaasti esteettisiin (sisustus) esineisiin se ero, että niihin kasvaa vielä voimakkaampi tunneside. Epäilen että kengistäni en helpolla luovu sittenkään kun ne eivät enää ole tarpeeksi siistit oikeaan käyttöönsä. Epäilen myös että sohvista minua on vaikea saada luopumaan. Ja tavallaan melkein odotan että mattona toimiva gnu tiputtaa loputkin karvansa ja jäljelle jää vain nahka. Moni esine on kaunis ajan patinoimanakin ja jostain syystä olen viime aikoina alkanut kamerani kanssa metsästää juuri niitä hyljättyjä, kaltoin kohdeltuja ja ajan runtelemia esineitä. Saa nähdä koska alan raahata niitä kotiini tai vaatekaappiini. Toistaiseksi olen tyytynyt kuvaamaan tarinat talteen. Tässä teille keskiviikolta yksi tarina:


Traktorin ruostunut, vääntynyt ja kulunut porras oli kevätauringon valossa jonkin ihmeellisen maailman kaltainen.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Kun ennalta tietäminen vie minulta terän



Kun ennalta tietäminen vie sinusta terän,
kun huone joka tuoksui ruusuille ja auringolle on enää
                                                          kirjan muotoinen hauta, 
kun runous on pala lihaa teurastajan tai herkuttelijan
                                                          haarukassa, 
kun sinua syytetään, vaikka tapahtumien kulkua et edes tiedä, 


kun pelkäät haudattuja ja ylösnousseuta pelkoja, 
kun vapidet peiliä, joka kello nolla, täsmälleen kello nolla
näytti tulevaisuuden käytävät niin pitkät kuin helvetin kesto, 


kun persoonallisuutesi on vain syvä varjo, 
saniaisenruskea ja rakeinen kuin vanha filmi, 
otettu menneisyydestä joka oli tulevaisuutta, 


kun olet yksin metsässä joka työntää pimeitä puita:
                                                            melankolioita, 
kun olet hukassa, kokonaan hukassa itseltäsi joka kysyy sinua
joka suunnalta kuin skitsofreeninen kaiku, 


ja silloin ritari ratsastaa ohi, ole onnellinen:
siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi. 

Eeva-Liisa Manner 1977


Joskus tuntuu, että ennalta tietäminen vie terän. Että olisi armeliaampaa, kun ei voisi aavistaakaan, miten tietyt asiat käyvät. Ettei tarvisi välittää eikä miettiä eikä varsinkaan taistella tuulimyllyjä vastaan, taisteluissa, jotka ovat jo enemmän tai vähemmän hävittyjä. Tähän sarjaan voisi listata montakin asiaa kuten se,n että olisi kovin autuasta kuvitella, että kipu ei palaa kerran hävittyään, että ihmiset viisastuvat virheistään eivätkä polta itseään loppuun, että alkoholistiäitien lapsista ei kasvaisi alkoholisteja tai nuorisorikollisia. Että voisi uskoa siihen, että nykyisen kaltaisella koirajalostuksella saavutetaan jotain hyvää ja jotain parempaa kuin aiemmat sukupolvet ovat saavuttaneet.


Koiraharrastuksessa (ja ah niin monissa muissakin jutuissa) ennalta tietäminen vie minusta terän, kun aavistan ihmisten typeryyden lopulta koituvan enemmän eläinten harmiksi kuin ihmisten. Että ylipäänsä aavistan typeryyden, enkä pysty sille mitään. Moderaattorina useammalla koirapalstalla törmään tähän viikottain: halutaan 12-vuotiaalle potentiaalinen harrastuskoira. Iso, haastava, "kunnon koira", vakavaan harrastuskäyttöön. Ja kohta kotona on aktiivinen, vilkas, iso, haastava koira, jota ei ole koulutettu. Ja joka käyttäytyy kuin eläin (yllättävää sinänsä sillä sitähän se on?). Että otetaan turkkirotuinen koira siksi kun se on "niiin söpö", ja vuoden päästä trimmaaja ajaa sen turkin alas, koska se on parasta mitä turkille (ja koiralle) enää voi tehdä. Että syötetään koiralle vailla epäilyksen häivää suklaata, leipää, pullaa, mutta ei tiedetä miten sille tulisi antaa raa'at luut. Että koulutetaan pakotteilla, vailla palkkaa tai ei kouluteta siksi että koira on vain seurakoira. Että ostetaan paperiton rotukoira pentutehtaasta, kehutaan kuinka paljon halvempi se oli ja itketään kahden vuoden päästä lopetettua nuorta koiraa, joka menehtyi perinnölliseen sairauteen. Ja otetaan tilalle uusi paperiton rotukoira pentutehtaasta.

Minusta terän vie se, että ihmiset toisensa perään toistavat samoja virheitä koska eivät vaivaudu ottamaan asioista selvää, että samat jo moneen kertaan haudatut pelot nousevat yhä uudestaan ja uudestaan eikä ihmiskunta viisastu koskaan. Että kärsijänä on aina enemmän joku sivullinen, kuin ihminen itse. Koirien osalta osan virheistä tekevät tietämättömät omistajat. Mutta kortensa kekoon kantavat kasvattajatkin. Rotukoirien jalostus sellaisena kuin me sen tunnemme alkoi useimpien rotujen kohdalla joskus 1800-luvulla. Silloin keksittiin ylhäisölle viihdykkeeksi koiranäyttelyt ja niitä varten roduille rotumääritelmät. Tähän asti rotujen jalostusta oli ohjannut tarve (metsästys, vahti jne) ja jalostukseen oli valittu sopivimpia yksilöitä rodusta ja sukupuusta riippumatta. Koiranäyttelyt, rotumääritelmä ja tunnetut sukupuut muuttivat jalostusta kapeammaksi. Rotuja alettiin jalostaa vain samanrotuisten kesken ja rotumääritelmään turvaten. Monen rodun kohdalla tämä tarkoitti varsin suppeaa geenipoolia ja ulkonäköpainotteista jalostusta. Seuraukset tunnetaan: tämän päivän koiraroduilla tavataan yli 300 perinnöllistä sairautta, joista useat ovat tautimuodoltaan samanlaisia kuin ihmisten sairaudet mutta ko. rodussa huomattavasti yleisempiä. Ihmisten tautigeenitutkimukselle tämä on aarreaitta, mutta koiran omistajille ja kasvattajille murheenkryyni.

Pikkuhiljaa koiranjalostuksen painopisteet ovat muuttumassa ulkonäköpainotteisuudesta terveyspainotteisiksi. Mutta muutos on hidas ja monen taudin kohdalla kantajien sulkeminen pois jalostuksesta kaventaa geenipoolia entisestään. Lisäksi monessa rodussa tauteja on useita ja kasvattajat tekevät valintaa pienimmän pahan periaatteen mukaisesti. Silti edelleen haetaan näyttelymenestystä, tavoitellaan rotumääritelmän kuvaamaa ulkomuodollisesti täydellistä koiraa ja halutaan pitää rotu puhtaana. Geneetikkona en voi välttyä ajattelemasta, että kuljemme kohti rotukoirien aikakauden päätöstä. Enkä ole ajatuksineni yksin.

Geenipoolin kapeneminen tulee väistämättä johtamaan yhä uusiin esille tuleviin geneettisiin sairauksiin. Ja näiden sairauksien kitkeminen tulee johtamaan jälleen geenipoolin kapenemiseen. Väistämättä osa roduista ajautuu (kyllä kyse on nimenomaa geneettisestä ajautumisesta kasvattajien jaloista jalostuspäämääristä huolimatta) kohti loppuaan. Eikä se loppu luultavastikaan ole kaunista nähtävää. Nyt jo on joissakin roduissa ja joidenkin koirien parissa havaittavissa, että tarkoitus pyhittää keinot eikä kukaan tunnu olevan kaikkivoivempi kuin koiran kasvattaja. Ihmisillä kukaan ei kiistä sukusiitoksen ongelmallisuutta, mutta koirilla puhutaan linjasiitoksesta, linjoista, kantanartusta jne kovin hohdokkaina asioina. Usein sairaiden jalostuksesta pois sulkemisen sijaan sairaus pyritään peittämään, salaamaan tai vähintäänkin vähättelemään. Käytetään nuoria koiria jalostukseen ennen kuin sairaus ehtii puhjeta. Jätetään kertomatta pennunostajalle, että emä on allerginen, leikataan häntämutka kaikessa hiljaisuudessa. Kuitenkin vääjäämättä tieto sairauksista leviää ja yhtä vääjäämättä geenipooli kapenee. Sulkemalla jalostuksesta pois sairaat, luonteeltaan ikävät ja ulkomuodoltaan rumat yksilöt kavennamme jo alunperin kapeaa geenipoolia ennestään ja rikastamme samalla tautialleeleita rodun parissa. Jos populaation tehollinen koko on pienempi kuin 200, sen geenipooli kapenee jo pelkästään populaation pienen koon vuoksi, kasvattajien toimista riippumatta. Oman rotuni parissa tehollinen populaatiokoko on jo usean sukupolven ajan ollut n. 25 (Suomen sisällä siis). Kuka tahansa maallikko ymmärtänee että 25 on hyvin paljon vähemmän kuin se haluttu 200?

Minä myös olen kasvattaja ja siksi osallisena tässä ja minä myös markkinoin rotuamme suhteellisen terveenä ja pitkäikäisenä. Suhteellisen terveenä ja pitkäikäisenä nyt. Mutta samaan aikaan kurkussa kuristaa pelko siitä kauanko näin on. Kasvattajana toivoisin, että saisimme nauttia näistä koirista vielä toiset 200 vuotta, mutta geneetikkona näen toiveen mahdottomuuden, jos jalostuskäytännöt jatkuvat nykyisenkaltaisina. Nähdäkseni meillä on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan tuskin miellyttää Vuolasvirta palkintoa tavoittelevaa kasvattajaa. Me voimme joko a) alkaa kasvattaa koiria kuin broilereita tai b) hyväksyä roturisteytykset ja väljentää jalostuskriteereitä tietyiltä osin.

Broilerikasvatuksessa huonot geenialleelit raakataan pois yksinkertaisen tehokkaasti mutta julmasti: broilereita sukusiitetään niin rankasti että kaikki niissä olevat sairaat alleelit tulevat ilmi. Joka ikinen geneettinen vika ja heikkous paljastuu. Tämän seurauksena syntyy paljon elämään kykenemättömiä broilereita. Paljon muotopuolia, jotka on pakko lopettaa. Paljon kaikenlaista ikävää. Mutta ne linjat (joko huomaatte yhteneväisyyden koiran kasvatukseen?), jotka kestävät sukusiitoksen polvesta toiseen ovat kaikista geneettisistä taudeista vapaita. Ja näitä linjoja yhdistelemällä saadaan aikaan ne broilerit, jotka tulevat meidän ruokapöytäämme. Samaan tapaan voitaisiin siis kasvattaa koiria. Väistämättä osa roduista jouduttaisiin heittämään romukoppaan, mutta taudeista päästäisiin. Tosin sukusiitosta olisi pakko jatkaa jotta taudit saataisiin pysymään jatkossakin poissa. Ja sivutuotteena syntyisi kaikkia niitä mahdollisia geneettisistä ongelmista kärsiviä koiria. Lemmikeiksi voitaisiin kuitenkin tuottaa linjaristeytyksiä, terveitä broilereita. Tähän minä en kuitenkaan haluaisi mennä. Tämä on juuri niitä tulevaisuuden helvetin keston mittaisia pitkiä käytäviä. Emme kai me oikeasti ole valmiita tekemään  tätä ihmisen parhaalle ystävälle?

Toinen vaihtoehto tuntuu olevan monelle koirankasvattajalle yhtä ikävä. Se tuhoaa ajatuksen puhtaista rotulinjoista, joissa kaikki on samaa rotua johonkin 1800-luvun alkukoiraan saakka. Se tuhoaa myös ajatuksen täydellisestä rotumääritelmän mukaisesta koirasta. Minä puhun kasvatuksen painopisteen siirtämisestä ulkomuotokeskeisestä jalostuksesta luonteeseen ja terveyteen tähtäävään jalostukseen. Jos 1800-luvulla oli mahdollista tehdä rotumääritelmä sen aikaisten koirien pohjalta (ja usein jopa kuvalla osoittaa ns. täydellinen koira), niin miten on mahdollista, että meidän edelleen pitäisi pyrkiä kohti sitä ihannetta? Että ihanne olisi edelleen saavuttamattomissa (ja kuinka se ikinä voitaisiin saavuttaa kun geenejä ei tule mistään lisää?)? Koirasukupolvia on 1800-luvun alusta tähän päivään mahtunut n. 44 (olettaen että koirasukupolvi on n. 5 vuotta). Keskimäärin melkein mikä tahansa koira on tunnistettavissa oman rotunsa jäseneksi. Jos se on vielä terve ja hyvällä luonteella varustettu, niin olisiko se kelvannut 1800-luvun koirankasvattajalle? Tai vielä parempaa: olisiko se kelvannut sille kasvattajalle, joka kasvatti koiria ennen näyttelyitä, siihen tarkoitukseen jossa koirien tuli toimia? Luultavasti olisi. Se olisi siis voinut olla tämän päivän koirien sukutauluissa, arvostettuna esi-isänä. Miksi se ei siis kelpaa meille? Toki on ulkomuodollisiavikoja, jotka oikeasti vaikuttavat koiraan (kuten rakenteen mittasuhteet, kulmauksien epätasapaino), ja näiden kohdalla jalostuskäytöstä pois sulkeminen voi olla perusteltua (olettaen että viat periytyvät). Mutta useimmiten ulkomuotoa kriittisemmin olisi syytä suhtautua terveyteen ja luonteeseen, sillä keskivertokoiranomistajalle nämä ovat varmasti kaksi tärkeintä asiaa ja uskon niiden olleen tärkeimpiä asioita niillekin, jotka ovat koiria kauan sitten kasvattaneet. Tulisi käyttää  koiria laajemmalla pohjalla. Kotikoiria, koiria, jotka eivät ole näyttelyitä nähneetkään, eri sukulinjoista olevia koiria geneettisen monimuotoisuuden maksimoimiseksi. Monen rodun kohdalla tämä olisi jo paljon eteenpäin. Mutta monen rodun kohdalla olisi varmasti syytä harkita myös roturisteytyksiä. Aikanaan rotuja luotaessa risteytettiin täysin surutta koiria joiden kuviteltiin auttavan pyrkimyksessä kohti täydellistä koiraa. Miksi risteyttäminen ei enää onnistuisi? Käytännössä usein jo toisen polven takaisinristeytysjälkeläiset ovat täysin oman rotunsa edustajien näköisiä ja oloisia. Mutta uusilla geeneillä varustettuna. Toki risteytykset pitäisi tehdä harkiten. Toki mitä tahansa koiraa ja rotua ei voisi käyttää mihin tahansa risteytykseen. Mutta hevos-, kani- ja lehmäpuolella risteytyksiä tehdään ilman ongelmia. Miksi niitä ei siis voitaisi tehdä koirillakin? Kun mietitään millaisissa ongelmissa monen rodun kohdalla jo ollaan, niin mitä menetettävää meillä on?

Kennelliitto esitti paljon parjatun jalostusstrategian luonnoksen muutama viikko takaperin. Siinä oli linjattu monia samoja periaatteita, joista olen puhunut, haaveillut ja nyt kirjoittanut. Silti iso osa koiraharrastajista oli valmis allekirjoittamaan vetoomuksen luonnosta vastaan. Siitäkin huolimatta, että kyse oli luonnoksesta eikä lopullisesta versiosta. Ja siitäkin huolimatta, että moni kohta oli toive, ohje eikä käsky ja pakote. Minä pelkään, että me havahdumme liian myöhään. Toivoisin, että voisimme tehdä vähemmän radikaaleja toimia ennen kuin rodut ovat tulleet tiensä päähän. Ennen kuin kovin moni koira on kipeä ja ennen kuin vuosien työ niiden parissa valuu hiekkaan. Mutta ennalta tietäminen vie minusta terän ja haudatut pelot nostavat päätään. Pelkään, että me emme ole valmiita. Enkä tiedä olisinko onnellinen ritarista joka ratsastaa ohi. Vai surullinen. Siitä, että hän on ritari. Ja siitä, että hän ratsastaa ohi ja minulle jäävät haudatut pelot ja ennalta tietäminen.

Irtisanouduin jalostustoimikunnan tehtävistä jokunen tovi taaksepäin. En siksi, etten haluaisi toimia jalostuksen edistämiseksi. En siksi etten voisi joustaa ja kuunnella muitakin. En siksi, ettei minulla olisi aikaa. Vaan siksi, että en voinut enää allekirjoittaa samoissa tehtävissä toimivien ihmisten asenteita tai toimintatapoja. Viimeinen niitti oli nuoren nartun vahinkoastuminen. Asia oli tullut ilmi internetissä kun nartun omistaja kertoi siitä itse ja pyysi mielipiteitä asian suhteen. Suosittelin ehkäisypiikkiä nartun itsensä takia (tiineys on rankka juttu saati sitten keskenkasvuiselle). Asiasta syntyi ennen näkemätön hulabaloo. Ilmeisesti asiaa ei olisikaan saanut kommentoida ainakaan asianomaiselle vaan olisikin pitänyt kommentoida ko nartun kasvattajalle. Ongelma oli siinäkin, että kyseessä oli sittenkin sijoitusnarttu (toisin kuin kertoja antoi aluksi ymmärtää) ja nuori (nuorempi kuin ko palstan ehdot vaatisivat). Juuri kenenkään mielestä ongelma ei tuntunut olevan siinä, että nuori koira oli vahinkoastuttu. Jos joillekin tuntuu mahdottomalta käsittää, että internetissä kerrottu asia on julkinen ja kaikkien kommentoitavissa (ihan ilman kunnianloukkaussyytteitä), emmekä pääse yksimielisyyteen edes siitä saisiko tätä kommentoida vai ei, niin kuinka meillä olisi koskaan mahdollisuus päättää mitään oikeasti isoa ja rodun kannalta merkityksellistä. Minä luovuin. En jaksanut enää sillä kiista oli ties ja kuinka mones ja joka kerta päässäni olivat runon säkeet:

kun sinua syytetään, vaikka tapahtumien kulkua et edes tiedä, 


kun pelkäät haudattuja ja ylösnousseuta pelkoja, 
kun vapidet peiliä, joka kello nolla, täsmälleen kello nolla
näytti tulevaisuuden käytävät niin pitkät kuin helvetin kesto, 


kun persoonallisuutesi on vain syvä varjo, 
saniaisenruskea ja rakeinen kuin vanha filmi, 
otettu menneisyydestä joka oli tulevaisuutta, 


kun olet yksin metsässä joka työntää pimeitä puita:
                                                            melankolioita, 
kun olet hukassa, kokonaan hukassa itseltäsi joka kysyy sinua
joka suunnalta kuin skitsofreeninen kaiku, 

Syytetään vaikka en ymmärrä miksi. Samat asiat kaivetaan uudestaan ja uudestaan esille ja kaikkien riepoteltavaksi. Täsmälleen kello nolla tuntuu, että tulevaisuus on pitkä käytävä. Pitkä kuin helvetin kesto vaikka valoa tai toivetta paremmasta. Ja, kun olet yksin metsässä, yksin huutamassa ja toivomassa että joku kuulisi ja ymmärtäisi. Sitä melkein odottaa, että ritari ratsastaisi paikalle ja veisi mukanaan. Jonnekin. Minne tahansa. Toivon, että kennelliiton jalostustrategia menee läpi. Toivon, että sitä myös noudatetaan. Ja toivon, että sen noudattamisesta ei tehdä mahdotonta. Sillä helvetin pitkät käytävät ovat lyhyempiä kun rinnalla on koira joka hyväksyy, ymmärtää ja halaa vaikkei ymmärtäisikään. Ja minä pelkään, että tulee päivä jolloin sitä koiraa ei ole. Ei ainakaan meidän tuntemassamme muodossa. 

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Katsokaa sankarihautoja

Sotasankarit

Katsokaa sankarihautoja. 

Hirvittäviä asioita tapahtuu:
kasvot kivettyvät, 
yhdynnät epäonnistuvat, 
hampaat putoavat;
kuolema varttuu verkkaan:
tarvitaan ihmisistä tehtyä saippuaa. 

Silmien väliin ryssää, kirjoittavat lehtitoimittajat, 
Tervaskannot nostavat mieliä televisiosta käsin:
Helsinki, Porilaisten marssi - Maailman Kaikkien Aikojen
Parhaan Mäkikotkan Sinivalkoinen Kalu paljastetaan!

Katsokaa sankarihautoja. 

Seppo Lahtinen 1998


Vatikaani ja katolinen kirkko ovat ryvettyneet viime vuosina pedofilia skandaaleissa. Lukuisissa eri maiden kirkoissa on paljastunut useita pedofilia tapauksia. Jotenkin uskoisi että katolinen kirkko kaikista instituutioista tuomitsisi keskuudessaan tällaisen toiminnan jyrkästi ja osoittaisi armoa ja hyväksyntää uhreille? Samainen laitos, joka kieltää papeilta seksin, ei hyväksy naispappeja eikä aborttia. Mutta pedofilia kohun myllerryksessä katolinen kirkko puolustautuu. Argumentit vaan ihmetyttävät:

"Vatikaanin tilastoja tarkasti seuraava Tervaportti tulkitsee, että kaikki kirkon hyväksikäyttö ei ole pedofiliaa. Vatikaanin mukaan vain 10 prosenttia hyväksikäyttötapauksista on kohdistunut lapsiin.
- 60 prosenttia kaikista näistä hyväksikäyttötapauksista on kirkon tulkinnan ja tilastojen mukaan enemmän homoseksuaalistaustaista kuin pedofiliaa siinä mielessä, että ne eivät enää kohdistu lapsukaisiin, vaan nuoriin miehiin" (lähde: Ylen uutiset).

Kuinka pedofiliaa voi puolustella sillä, että vain 10% tapauksista kohdistuu lapsiin? Eikö jokainen lapsiin kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö ole ehdottomasti tuomittavaa ja aivan liikaa? Eikö yksikin lapsi, yksikin hauras elämä ole liikaa? Ja mitä tulee jälkimmäiseen puolusteluun: hyväksikäyttö on hyväksikäyttöä silloinkin kun kyse on nuoresta aikuisesta. Auktoriteetti joka hyväksi käyttää nuorta aikuista ei mielestäni ole juurikaan parempi kuin auktoriteetti joka hyväksikäyttää teini-ikäistä. Se on joka tapauksessa väärin.

Irlannissa papit ovat tutkimuksen mukaan hyväksikäyttäneet vuosikymmenien aikana n. 15000 lasta. Jos tämä on pientä ja vain 10% katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksista niin kuinka suuresta vuoresta todella on kyse? Pedofilian uhrit ovat nyt vähitellen tulleet julkisuuteen ja kun tapauksia ilmenee lisää on uhrien helpompaa tulla julkisuuteen. Katolinen kirkko epäilee että osalla uhreista motiivina on raha:
"Varmasti osa heidän motiiveistaan voi olla hyviä, niin ikävä kyllä, myös taloudellisen hyödyn saaminen on osa sitä" Kun kirkolla ei kuitenkaan käsittääkseni ole mahdollisuutta tietää ihmisten todellisia motiiveja niin tuntuu jotenkin mauttomalta lähteä spekuloimaan hyväksikäytettyjen motiiveilla kun tiedossa on kuitenkin samaan aikaan että hyväksikäyttöä on tapahtunut. Se, että joku tulee julkisuuteen vasta vuosia hyväksikäytön jälkeen, ei välttämättä kerro mitään motiiveista. Se voi kertoa myös hyväksikäytön pitkällisistä ja raskaista vaikutuksista.

Toki on syytä puuttua muissakin insitituutioissa tapahtuvaan hyväksikäyttöön, mutta toisaalta luulisi että on syytä puuttua ja keskustella ensin niistä hyväksikäyttötapauksista jotka ovat nyt tiedossa. Ainakin minun silmissäni katolista kirkkoa on mustannut pahemmin kirkon tapa suhtautua pedofiliaan kuin tapaukset sinänsä. Pedofilia tapaukset ovat järkyttäviä ja väärin, mutta kirkko ei mielestäni olisi vastuussa tapauksista (ei kai kukaan työnantaja voi vastata kaikkien työntekijöidensä kaikista tekemisistä? rikollisistakin?) ellei se olisi auttanut salaamaan tapauksia ja sortunut vielä selittelyyn ja voivotteluun nyt jälkeen päin. Kovin mauttomalta tuntuu myös katolisen kirkon kärsimän julkisuuden vertaaminen juutalaisvainoihin. Juutalaisvainoissa kuitenkin kuoli ihmisiä ja tässä kirkolla on kärsinyt ainoastaan maine. Mutta ehkäpä tämä vertaus kertoo meille taas jotain katolisesta ajattelutavasta.

Hirvittäviä asioita tapahtuu. Tänäkin päivänä. Ja lehdet kirjoittavat niistä. Kriittinen lukija löytäneet totuuden siemenen propagandan, sensaatiohakuisuuden ja selittelyn pohjalta. Jotenkin minusta tuntuu että tässä se hirvittävä asia ovat kaikki ne hyväksikäytetyt. Lapset, nuoret ja aikuiset. Ja kirkon tapa suhtautua asiaan. Katsokaa sankarihautoja. Älkää unohtako. Ettei se tapahtuisi jälleen.