Kaverin mudin pentu Ilo ei enää ole ihan pieni ja piskuinen. Se tarkoittaa sitä että Savu ei enää yritä omia sitä omaksi lapsekseen (se haluaisi pakko huostaanottaa kaikki pennut kun se rakastaa niitä niin kovin) ja sitä että Halla alkaa olla sitä mieltä että moisesta otuksesta voi sittenkin olla aineksia joksikin. Joksikin tarkoittaa tässä tapauksessa hirmuisen metelin sisältävää irvistely-, koikkaloikka-. riekkumis-, juoksu- ja hyppelypainimatsia. Se ei ole kaunista. Koirattomia ihmisiä varmaan hirvittää. Mutta Halla nauttii kun sen ei tarvi pidätellä. Kun joku on samalla aaltopituudella ja painaa yhtä älyttömänä menemään. Toki tämä toiminta syö osan siitä luonnonrauhasta jota menimme merelle hakemaan...
Kimppalenkin jälkeen flunssa sai minusta niskalenkkiotteen. Loppuviikko meni ihan nukkuessa. Kamera ulkoili vain takapihalla kuvaamassa katolta edelleen alas valuvaa lumimassaa. Kauneus on pienissä asioissa. Lyhyissä hetkissä. Valon välähdyksinä hangella. Koitan saada siitä kiinni. Kipeänäkin. Kameralla se joskus onnistuu. Ja valitettavan usein joku osa siitä karkaa ja katoaa. Toisaalta juuri siksi sen kameran tahtoo aina uudestaan kaivaa esille "sain siitä hetkestä melkein kiinni viimeksi, ehkä jo tänään se jää vangiksi kennolle" ja kun se kenno on lähes rajaton. Ei tarvitse miettiä filmiä, kehitystä ja odotusta. Malttamattomalle hetkien varastajalle digiaika on kulta-aikaa.
Mutta ne kuvat. Täällä näkyvät kaikki Ilon, Pessin ja tyttöjen iloittelut. Yukia ei otettu mukaan. Se ei voi vastustaa Pessin ärsytystä ja joskus omistajallakin on lupa olla itsekäs ja jättää se kotiin. Käytiin sitten sen kanssa kahdestaan hieman erilainen lenkki. Ilon sininen hetki oli se mistä aloitimme. Aurinko lämmittää jo niin paljon, että musta pentu makaa maassa ja nuolee lunta. Pennun järkytys ja Hallan ilmalento tallentui ihan kivasti. Tämä kuva harmittaa. Minulla ei ole tuota asentoa vielä tarkkana kennolla sivusta päin. Sen sijaan jalatonta mudia en ollut nähnyt ennen, mutta sain sen heti kennolle. Ilmeitäkin sinne tallentui... Ja se hetki joka jakoi aikaa: aikaan jolloin Innalla vielä oli ehjät polvet... ja siihen toiseen. (Ei vaan: joku taisi pystyä väistämään?!). Molemmat mustat kaverit. Mustan kuvaaminen ei ole helppoa. Mutta ei se mahdotontakaan ole. Top3 koirakuvissa: koko lauma samassa kuvassa (huomaa Halla ja sen touhut taustalla... Lumi on liian ihanaa kestettäväksi pystyssä), Pessin The Look ja se lopullinen viikon kuva:
Muista kuvista... Musta, valkoinen ja kaikki sävyt siinä välissä. Lämpö saa lumen painavaksi ja valumaan. Ja rakentelee siitä lumipuikkoja. Pisarassa on hetken kaunista. Valkoinen lumi on sinistä taivasta vasten kuin pitsiä. Tai tuhansittain helmiä:
Sairastaminen lykkäsi kuvien käsittelyä. Omastakin porukasta otin viikon lopulla paljon kuvia. Ja vieläpä sellaisia joista on sekä RAW että JPG versiot. Vertailtavaksi. Mutta ne makaavat vielä koneen syövereissä. Toisaalta viikon kuvana on hyvä olla kaverikuvaa. Ne oman sakin peruslenkit ovat niihin verrattuna kuitenkin kaurapuuroa. Hyvää, tarpeen ja ravitsevaa mutta ei erityisen kiinnostavaa. Täytyy silti linkittää niitä kunhan saan koneen ja kuvakansion yhteistyön pelaamaan paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti