Katsoa peiliin

Katson peilistä itseäni
liian suuret rinnat
liian leveä perä
liian suuri vatsa
liian paksut jalat
koko nainen lyhyenläntä

Kuka minua opetti halveksimaan
omaa ruumistani?

Kiittäähän minun pitäisi
vaalea tukka
suloinen nenä
passelit rinnat
pehmoinen vatsa 
koiranpennun maata
kaareva lantio
säteilevät silmät
herkkä hymy


Ja kädet
ja jalat
ja korvat
kaikki kauniita
ja toimivia.

Anja Poriota mukaillen

Siinäpä se. Minä en muista että olisin koskaan ollut todella tyytyväinen kroppaani. Sen muistan että ennen kouluun menoa halusin olla pidempi. Ekalla luokalla tajusin että lapsuuden pyöreys on kaikkea muuta kuin toivottu ominaisuus. Onneksi kouluruoka oli niin pahaa että siitä oli helppo tinkiä. Kolmanteen luokkaan mennessä olin jo hoikka. Mutta hiukset olivat ohuet, hiiren hännät, naama pyöreä, toinen korva lurpallaan, jalat lyhyet ja pohkeet paksut... Eivätkä ne kompleksit omasta vartalosta ole ainakaan vähentyneet. Suurimman osan aikaa se on ihan ok enkä murehdi sitä päivästä toiseen mutta auta armias kun pitäisi katsoa peiliin, sovittaa vaatteita, analysoida kroppaa. Älkää vaan katsoko kukaan ettette huomaa kuinka kamalalta minä oikeasti näytän! Sulho ei kompleksista tiedä. Jos vaikka sattuu ettei se ole hoksannut olevansa menossa suohirviön kanssa naimisiin niin eihän sitä nyt kannata sille mennä kertomaan! Ajatuskin huomenlahjaksi annettavista alastonkuvista saavat pahoinvoinnin yltymään fyysiseksi. Eihän nyt minua voi kuvata! Hyvänen aika sentään.

Kaduin siis katkerasti lupausta kuvata vaatekaappia kaverille. Vaatteet ei näytä samalta hengarissa eikä täällä oikein edes ole fiksua paikkaa mihin ripustella vaatteita näytille. Joten päällehän ne oli pistettävä. Harkitsin jonkun värväämistä malliksi, mutta mistä sen tähän hätään olisi saanut? Harkitsin edes pään jättämistä pois kuvista (eipähän näkyis pullaposket, hiirenhäntä hiukset, ne riivatun korvat, lyhyt kaula eikä atopian runtelema iho). Ja jos vaan osaisin niin tekisin jotain isompaa kuvanmuokkausohjelmalla (rasvaimu, pidemmät koivet, toisen mallinen kroppa...). Mutta kun en osaa. Ja ehkä tää kasvattaa mua henkisesti. Ehkä.

Yhtä kaikki mä sain kuvat otettua ja kai sekin on eka askel. En edes saanut paniikkikohtausta. Jostain syystä kun tuli aika miettiä tän blogi merkinnän runoa niin Porion runo nousi itsestään selvänä mieleen...

Runon hengessä mun olis kai listattava jotain mistä mä pidän itsessäni. Mutta täytyy sanoa että tän kuva-ahdistuksen jälkeen tiukkaa tekee. Mutta:
Mulla on kiva nenä. Se on samanlainen kuin muilla sisaruksilla.
Tykkään käsistäni ja ranteistani. Ne on kivan sirot ja suht sopusuhtaiset.
Nilkatkaan ei oo hassummat.
Ja mun silmät on kuiteskin aina mun silmät.

Kaiken muun kun sais vaihtaa...

Tai siis. Mä meen lenkille. Koska muuten voi olla että lupauksesta huolimatta tämä postaus häviää alta aika yksikön.