Vaarallisia unia

Vaarallisia unia
  
Älä mene liian liki uniasi: 
ne ovat savu ja ne voivat haihtua – 
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää. 

Oletko katsonut uniasi silmiin: 
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään – 
niillä on vain omat ajatuksensa. 

Älä mene liian liki uniasi: 
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä – 
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

Edith Södergran 1929 suomentanut Uuno Kailas


Minä tiedän: viisaat, aikuiset, kypsät ja järkevät ihmiset nukkuvat öisin. Uneksivat. Heräävät aamulla virkeinä. Kuinka tahtoisinkaan olla viisas ja järkevä. Ja kyetä nukkumaan öisin. Saada unen päästä kiinni automaattisesti sänkyyn kallistuessani. Olla kivuton niin että unen on helppo tulla. Nukkua siki ja heräilemättä. Painaa pää tyynylle pelkäämättä yön kauhuja. Pelkäämättä unia ja sitä jos ne eivät tule. Oi kuinka tahtoisinkaan olla viisas ja järkevä.

Mutta kun en ole. Osan yöunista vievät villinä keväästä hurmaantuneen lehmälauman lailla laitumelle laukkaavat ajatukset. Huolet huomisesta. Ja tästäkin päivästä. Loput turmelee selkäsärky, hartiajomotus, pääkipu, vihlova lantio, juiliva nilkka, ranne ja kyynärä. Jos sattuisi käymään ihme ja uni tulisi, niin uni myös herättää. Toistuvasti. Pahimmillaan tunnin välein. Kylmähiki pinnassa, silmänurkat märkinä, jalat vapisten. Sydän laukkaa kuin viimeistä päivää ja kauhu on käsinkosketeltava. Sulje silmäsi ja uni jatkuu kuin ei olisi koskaan keskeytynytkään. Nouse ylös, mutta unen maa on vielä käsinkosketeltavan läsnä. Unesta ei saa puhua, sitä ei saa tehdä todemmaksi kuin se on.  

Ne ovat hulluus. Ne tahtovat jäädä. Ne ovat vaarallisia. ne voivat kestää. 

Toisina öinä uni on suopea. Hellii. Antaa levon. Vie kivun. Tuo unohduksen. Ja unessa kaikki on hyvin. Mitään ikävää ei koskaan ole tapahtunutkaan. Eikä tapahdu. Jokaisella vaaleanpunaisella pilvellä on kultainen reunus. Omakotitalo kartanoa suurempi. Ura ihmeellistäkin ihmeellisempi. Lapset. Koirat. Puoliso. Piha. Kaikki täydellisiä. Herää ja sama epätodellinen tunne jatkaa mukanasi päivään. Et ole aivan varma onko haravoimaton piha todellisempi kuin unipiha. Äkkiä unessa syliisi juossut lapsi on juuri sitä mitä se aina olikin: uni. Kivuton hetki, hetki eikä pysyvä olotila.

Älä mene liian liki uniasi:
Ne ovat savu ja ne voivat haihtua.


Joskus on vaikea sanoa kummasta herääminen tuntuu pahemmalta: sekö kun unen kauhu ei laske irti hereilläkään, vai se kun pikkuhiljaa todettava kuinka uni pettää kerta toisensa jälkeen. Nostaa haudatut haaveet ja repii ne rikki yö yön jälkeen. Hämmentävintä on se kun uni on niin toden oloinen ettet voi lainkaan tietää oliko se unta vai tapahtuiko asia oikeasti.

Kuta stressaantuneempi olen, sitä enemmän unia näen. Ja sitä vaikeammaksi käy olla menemättä niihin liian liki. Ja ne haihtuvat kun haihtuminen sattuu. Ja ne tahtovat jäädä kun niiden jääminen saa hien pintaan ja kauhun kuristamaan kurkkua niin että hengitys rahisee aamuyön kuulaina tunteina. Kunpa osaisin olla menemättä liian liki uniani. Kunpa ymmärtäisin mitä unet tahtovat sanoa ettei niiden tarvisi toistaa itseään yöstä yöhön. Jos pysyisin unistani kauempana, saisinko paremmin unen päästä kiinni? Nukkuisinko autuaammin? Toisiko yö levon?

Sitä odotellessa yön hiljaiset tunnit ovat tuttuakin tutummat. Tunnen valon kulun, yön äänet, tuoksut, tunnun sieluni joka sopukalla. Yö on minulle läheisempi kuin päivä, tutumpi kuin aamut. Luissani tiedän kun yön silta taittuu, iltayön hämärä vaihtuu aamun varhaiseen sarastukseen. Yön rasahdukset lintujen varovaisiin äänen avauksiin. Ja joskus aamuyön pitkinä kuulaina tunteina minä nukahdan. Uneen joka ei tuo lepoa, mutta joka tulee kuitenkin vääjäämättä ja tuo mukanaan joko hetken autuuden tai kauhun.