Tuoli on kuin musta kissa. Uudet kengät kuin uusi minuus.

Tuoli on kuin musta kissa, 
joka venyttelee raajojaan. 
Tuoli se vain on, sinä sanoit, 
kulunut, mustalla sametilla verhoiltu, 
käsinojaton, muotopuoli. 
Ei siitä kissaksi ole, se ei kehrää silitettäessä, ei leiki
lankakeröllä, ei istu ikkunalaudalla
saalistamassa lasintakaista
tuulta koivun lehvistössä.
Sinä sanoit, että se ei hyppää niskaani, 
jos käännän sille selkäni. 
Rastaat lukevat nurmen kirjoitusta, 
jokaisella madolla on silmät ja suu, 
jotenkin tutunoloiset. 

Tuoli on tyhjä, 
se on se tuoli, jossa sinä et enää istu, 
sinun poissaolosi on niin painava, asiat
ovat entistä vähemmän asioita, esineet esineitä.
Tuoli venyttelee raajojaan 
kuin kylläinen kissa ja kehrää. 

Tomi Kontio 1998

Minä olen kaupassa haaveilija. Kaduillakin unohdun ihmettelemään milloin mitäkin. Olen tehdä sulhon hulluksi ihan tavallisellakin kauppareissulla. Meidän eromme tässä asiassa on kuin runon tuolin näkemisen ero. Sulholle tuoli on taatusti tuoli. Jos siinä voi istua, se on hyvä. Jos se on rikki, se on huono. Minulle tuoli voi hyvin olla kissa. Se voi olla tarina ihmisestä joka kerran omisti tuolin. Se voi olla tarina tuolin tekijästä. Tunnelma. Oikeastaan varmaa on vain että se ei ole pelkkä tuoli. Se voi olla hyvä tuoli. Tylsä tuoli. Mitään sanomaton tuoli tai unieni unelma tuoli. Täydellinen täydellisen paikkaan. Parhaat esineet ovat minusta käyttökelpoisia, toimivia, elämää helpottavia ja silti kauniita. Esineissä minua viehättää aitous: puu, nahka, olki. Ja se että esine saa kulua ja kuluminen saa näkyä. Ei sillä. Ei meillä kovin montaa lommoista tuolia vielä ole. Mutta mattona on gnu. Gnun talja siis. Jossa näkyy jonkun eläimen hyökkäys ja jonkun seipään sivallus. Sulho yrittää pitää koirille kuria ja ajaa niitä alas sohvan käsinojilta. Minä en muista moista tehdä ja salassa ajattelen ettei se haittaa vaikka sohvan nahka saa pintaansa elämää. Nahka kun kuluu kauniisti.

Minun suhteeni sulho on monessa asiassa jo viisastunut (vai luopunut toivosta)? Enää hän ei lähde kanssani kiertelemään huonekaluliikkeitä jonkin pienen asian perässä. On parempi että minä kierrän ja kerron sitten vaihtoehdot. Ajoittain silti lipsuu. Malliesimerkki oli maton osto. Minä ostin koirien ruokia varten sinkkisen saavin. Kahdesta syystä: ensinnäkin kaatuilevat koiranruokapussit olivat tehdä minut hulluksi siivouspäivisin ja lisäksi koiranruoka ei ihmisistä aina haise kovin mukavalta. Toinen syy oli esteettinen. Koiranruokasäkit voivat olla montaa asiaa mutta kauniita ne eivät yleensä ole. Sinkkinen saavi siis ja ruuat saaviin. Avo nikotteli hetken (häneltähän tynnyrin ostosta ei kysytty mitään vaan hurautettiin työpaikan pihalle tynnyri auton takaosassa, olen minäkin jotain oppinut: jos jotain haluat, hommaa se ja kysy vasta jäljestä päin niin säästyt jahkaamiselta)... kunnes myönsi että saavi on ihan ok. Mutta saavin alle piti olla matto. Ja mistäpä matto muualta kuin sisustusliikkeestä. Minä hairahdun ensimmäisen sisustusliikkeen oviaukossa ihailemaan ruukkuja. Ja toisen liikkeen oviaukossa katsomaan kiviä ja kynttilöitä. Kolmannessa liikkeessä mies ei laske minua silmistään (miksi ihmeessä?).

Saatiin me se mattokin. Enkä minä päässyt ollenkaan toteuttamaan itseäni. Tärkeintä ei edes ole ostaminen eikä tavaroiden uutuus. Vaan se että niitä saa katsella. Niiden tarinat ehtii kuunnella. Ja joskus, harkiten joku päätyy kotiin asti. Siinä ei enää punnitakaan sitä onko esine ihana ja onko sillä tarina vaan sitäkin onko sille paikka ja sopiiko se ympäristöönsä.

Luulen (en tiedä), että monilla naisilla vaateostoksilla ystävän kanssa on samanlainen tilanne. Vaatteita katsellaan, sovitetaankin ilman aikomustakaan ostaa. Kokeillaan sellaista naamiota, joka ei itselle ihan istu. Eletään hetken aikaa roolileikkiä. Minä en viihdy niin hyvin vaatekaupoissa (parhaiten viihdyn siellä silloin kun siellä ei ole paljoa ihmisiä eikä minun ole pakko ostaa mitään), mutta kenkäkaupat! Sisustusliikkeet, rautakaupat, sekatavarakaupat ja kukkakaupat ovat minulle se matka tuntemattomaan. Kuin kirja josta ei tiedä etukäteen millaisen tarinan se kullakin kertaa kertoo. Osa tarinoista on jännittäviä (oi kuinka hieno esine! mutta ei yhtään minun tyylinen). Osa säästetään myöhemmäksi (tuohon tuoliin minä palaan, jos meillä joskus on lasitettu terassi). Osa kannetaan kotiin (tämän perhosniityn minä vien keittiöön mukanani näiden tuolinpäällysten kera). Joskus jotain tarinaa etsitään tarkoituksella. Keittiön kristallikruunua haettiin pitkään (tai minä hain ja mies luuli olevansa muilla ostoksilla vuosikausia). Mutta lopulta se löytyi. "Tuo se on. Katso nyt, otetaan nuo kristallit pois ja se on täydellinen, valkoinen ihan niin kuin pitikin. Sopiva kontrasti meidän muulle tyylille.", minä selitin innostuneena. "Mitä? Häh? Ai se on tarjouksessa. Ota vaan, jos kerran itse maksat", sanoo mies eikä ymmärrä yhtään että kyse on tarinasta jota on etsitty. Kaivattu ja odotettu. Tiedetty että jonain päivänä se löytää meidät tai me löydämme sen. Ja joka kerta kun astun keittiöön vilkaisen kruunua ja olen siitä iloinen. Ja hetkittäin mietin olemmeko minä ja kruunu yksin tarinani kanssa? Miehellä jää niin iso osa elämää ihan huomaamatta kun se luulee, että meidän keittiössä on lamppu! Minun käy sitä melkein sääliksi. Vaikka toisaalta täytyy olla kiitollinen. Voisihan se yrittää tuoda meidän kotiimme vääränlaisia tarinoita jos se olisi tarinoista viehättynyt. Me kun tykkäämme ihan erilaisista kirjoistakin (ja musiikista). Kirjoissa se ei haittaa. Ei minun ole niitä pakko lukea. Mutta ajatuskin että joku kuolettavan tylsä tarina katsoisi minua päivittäin jossakin huoneistamme... Ehkä on hyväkin ettei se tiedä tarinoista mitään. Ja vielä parempi että se antaa minun pitää ne. Ymmärtää että minulle tuoli voi olla kissa.

Kevät ja sisustuspuuska puhaltavat talossamme. Pihalla puhaltaa toivottavasti kohta puutarhainnostus (sen suhteen minun on käsketty rauhoittua siiheksi kunnes lumi sulaa). Ja kevät tuo vaatteisiin uutta väriä ja eloa. Ja uudet kevät kengät! Löysin lähikaupastamme (romu ja sekatavara) ihanat ihanat kengät. Ne oli pakko sovittaa. Ja kun ne olivat sopivat niin eihän niitä voinut vastustaa:

Katsokaa nyt! Näettekö: 50-luku, punaiset kellohelmat ja naurava iloinen nainen lauantai iltapäivän kävelyllä. Suuntana paikallinen kahvio ja seurana mies, joka saa naisen nauramaan ja silmät tuikkimaan. Koko elämä edessä.
Eihän tuollaista tarinaa voinut jättää kauppaan! Eihän?

Kengät ovat ehkä paras mahdollinen esimerkki siitä miten käytännöllisyys voi kohdata kauneuden ja kertoa tarinan. Kengät ovat välttämättömyys ja samalla kuitenkin usein kovin kauniita ja aivan eri tyylisiä. Kengillä voi säväyttää silloinkin kun asu on muuten tavallinen. Valkoisten unelmien inspiroimana päätin kuvata muutamat muut lempparikengät:

Näitä kenkiä on tarkoitus käyttää häissä. Ne ovat se "jotakin vanhaa" osio. Oikeasti joskus 1997 ostetut korkokengät. Aitoa nupukkinahkaa, aidolla nahkavuodella. Hyvin yksinkertaiset mutta silti yksikertaisuudessaan kauniit. Jostain syystä näistä tulee mieleen mummo ja sen nuoruus tanssilavoilla vaikkei näillä kyllä ole mitään tekemistä mummon kanssa eikä mulla ole mitään tietoa millaisia kenkiä hän olisi tanssilavoilla pitänyt.

Punaiset kengät. Kyllähän jokaisella naisella pitää olla edes yhdet kunnolla punaiset kengät? Pitkän etsinnän päätteeksi jokin näissä kengissä kolahti. Ne ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin sirot ja kevyet. Näitä käytetään tietysti punaisen tai valkoisen kellohelman kanssa ja voivatpa ne vilkkua joskus farkun lahkeen altakin. Jotenkin punaisissa kengissä on jo lähtökohtaisesti vähän paheellinen fiilis. Eikö? Vähän kuin pantterikuosi mutta hillitympi.

Nämä ovat parinvuoden takaiset "pakko saada" kengät. Näin ne kun olin ostamassa ihan muita kenkiä. Ja sovitin. Ihan pikaisesti vain. Minulla ei ollut mitään tarvetta tällaisille kengille. Eivätkä ne olleet edes alennuksessa. Mutta palasin niiden luokse varmaan  kolmeen neljään kertaan. Kunnes jäljellä oli enää yksi pari oikeaa kokoa. Pakkohan ne oli saada. Minun kultaiset, kimaltavat kukkaiskenkäni. Tummien vaatteiden piristäjät, farkkujen juhlistajat ja turkoosin ja ruskean pettämättömät parit.

Käyttöesineissä on puhtaasti esteettisiin (sisustus) esineisiin se ero, että niihin kasvaa vielä voimakkaampi tunneside. Epäilen että kengistäni en helpolla luovu sittenkään kun ne eivät enää ole tarpeeksi siistit oikeaan käyttöönsä. Epäilen myös että sohvista minua on vaikea saada luopumaan. Ja tavallaan melkein odotan että mattona toimiva gnu tiputtaa loputkin karvansa ja jäljelle jää vain nahka. Moni esine on kaunis ajan patinoimanakin ja jostain syystä olen viime aikoina alkanut kamerani kanssa metsästää juuri niitä hyljättyjä, kaltoin kohdeltuja ja ajan runtelemia esineitä. Saa nähdä koska alan raahata niitä kotiini tai vaatekaappiini. Toistaiseksi olen tyytynyt kuvaamaan tarinat talteen. Tässä teille keskiviikolta yksi tarina:

Traktorin ruostunut, vääntynyt ja kulunut porras oli kevätauringon valossa jonkin ihmeellisen maailman kaltainen.