Kun ennalta tietäminen vie sinusta terän,
kun huone joka tuoksui ruusuille ja auringolle on enää
kirjan muotoinen hauta,
kun runous on pala lihaa teurastajan tai herkuttelijan
haarukassa,
kun sinua syytetään, vaikka tapahtumien kulkua et edes tiedä,
kun pelkäät haudattuja ja ylösnousseuta pelkoja,
kun vapidet peiliä, joka kello nolla, täsmälleen kello nolla
näytti tulevaisuuden käytävät niin pitkät kuin helvetin kesto,
kun persoonallisuutesi on vain syvä varjo,
saniaisenruskea ja rakeinen kuin vanha filmi,
otettu menneisyydestä joka oli tulevaisuutta,
kun olet yksin metsässä joka työntää pimeitä puita:
melankolioita,
kun olet hukassa, kokonaan hukassa itseltäsi joka kysyy sinua
joka suunnalta kuin skitsofreeninen kaiku,
ja silloin ritari ratsastaa ohi, ole onnellinen:
siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi.
Eeva-Liisa Manner 1977
Joskus tuntuu, että ennalta tietäminen vie terän. Että olisi armeliaampaa, kun ei voisi aavistaakaan, miten tietyt asiat käyvät. Ettei tarvisi välittää eikä miettiä eikä varsinkaan taistella tuulimyllyjä vastaan, taisteluissa, jotka ovat jo enemmän tai vähemmän hävittyjä. Tähän sarjaan voisi listata montakin asiaa kuten se,n että olisi kovin autuasta kuvitella, että kipu ei palaa kerran hävittyään, että ihmiset viisastuvat virheistään eivätkä polta itseään loppuun, että alkoholistiäitien lapsista ei kasvaisi alkoholisteja tai nuorisorikollisia. Että voisi uskoa siihen, että nykyisen kaltaisella koirajalostuksella saavutetaan jotain hyvää ja jotain parempaa kuin aiemmat sukupolvet ovat saavuttaneet.
Koiraharrastuksessa (ja ah niin monissa muissakin jutuissa) ennalta tietäminen vie minusta terän, kun aavistan ihmisten typeryyden lopulta koituvan enemmän eläinten harmiksi kuin ihmisten. Että ylipäänsä aavistan typeryyden, enkä pysty sille mitään. Moderaattorina useammalla koirapalstalla törmään tähän viikottain: halutaan 12-vuotiaalle potentiaalinen harrastuskoira. Iso, haastava, "kunnon koira", vakavaan harrastuskäyttöön. Ja kohta kotona on aktiivinen, vilkas, iso, haastava koira, jota ei ole koulutettu. Ja joka käyttäytyy kuin eläin (yllättävää sinänsä sillä sitähän se on?). Että otetaan turkkirotuinen koira siksi kun se on "niiin söpö", ja vuoden päästä trimmaaja ajaa sen turkin alas, koska se on parasta mitä turkille (ja koiralle) enää voi tehdä. Että syötetään koiralle vailla epäilyksen häivää suklaata, leipää, pullaa, mutta ei tiedetä miten sille tulisi antaa raa'at luut. Että koulutetaan pakotteilla, vailla palkkaa tai ei kouluteta siksi että koira on vain seurakoira. Että ostetaan paperiton rotukoira pentutehtaasta, kehutaan kuinka paljon halvempi se oli ja itketään kahden vuoden päästä lopetettua nuorta koiraa, joka menehtyi perinnölliseen sairauteen. Ja otetaan tilalle uusi paperiton rotukoira pentutehtaasta.
Minusta terän vie se, että ihmiset toisensa perään toistavat samoja virheitä koska eivät vaivaudu ottamaan asioista selvää, että samat jo moneen kertaan haudatut pelot nousevat yhä uudestaan ja uudestaan eikä ihmiskunta viisastu koskaan. Että kärsijänä on aina enemmän joku sivullinen, kuin ihminen itse. Koirien osalta osan virheistä tekevät tietämättömät omistajat. Mutta kortensa kekoon kantavat kasvattajatkin. Rotukoirien jalostus sellaisena kuin me sen tunnemme alkoi useimpien rotujen kohdalla joskus 1800-luvulla. Silloin keksittiin ylhäisölle viihdykkeeksi koiranäyttelyt ja niitä varten roduille rotumääritelmät. Tähän asti rotujen jalostusta oli ohjannut tarve (metsästys, vahti jne) ja jalostukseen oli valittu sopivimpia yksilöitä rodusta ja sukupuusta riippumatta. Koiranäyttelyt, rotumääritelmä ja tunnetut sukupuut muuttivat jalostusta kapeammaksi. Rotuja alettiin jalostaa vain samanrotuisten kesken ja rotumääritelmään turvaten. Monen rodun kohdalla tämä tarkoitti varsin suppeaa geenipoolia ja ulkonäköpainotteista jalostusta. Seuraukset tunnetaan: tämän päivän koiraroduilla tavataan yli 300 perinnöllistä sairautta, joista useat ovat tautimuodoltaan samanlaisia kuin ihmisten sairaudet mutta ko. rodussa huomattavasti yleisempiä. Ihmisten tautigeenitutkimukselle tämä on aarreaitta, mutta koiran omistajille ja kasvattajille murheenkryyni.
Pikkuhiljaa koiranjalostuksen painopisteet ovat muuttumassa ulkonäköpainotteisuudesta terveyspainotteisiksi. Mutta muutos on hidas ja monen taudin kohdalla kantajien sulkeminen pois jalostuksesta kaventaa geenipoolia entisestään. Lisäksi monessa rodussa tauteja on useita ja kasvattajat tekevät valintaa pienimmän pahan periaatteen mukaisesti. Silti edelleen haetaan näyttelymenestystä, tavoitellaan rotumääritelmän kuvaamaa ulkomuodollisesti täydellistä koiraa ja halutaan pitää rotu puhtaana. Geneetikkona en voi välttyä ajattelemasta, että kuljemme kohti rotukoirien aikakauden päätöstä. Enkä ole ajatuksineni yksin.
Geenipoolin kapeneminen tulee väistämättä johtamaan yhä uusiin esille tuleviin geneettisiin sairauksiin. Ja näiden sairauksien kitkeminen tulee johtamaan jälleen geenipoolin kapenemiseen. Väistämättä osa roduista ajautuu (kyllä kyse on nimenomaa geneettisestä ajautumisesta kasvattajien jaloista jalostuspäämääristä huolimatta) kohti loppuaan. Eikä se loppu luultavastikaan ole kaunista nähtävää. Nyt jo on joissakin roduissa ja joidenkin koirien parissa havaittavissa, että tarkoitus pyhittää keinot eikä kukaan tunnu olevan kaikkivoivempi kuin koiran kasvattaja. Ihmisillä kukaan ei kiistä sukusiitoksen ongelmallisuutta, mutta koirilla puhutaan linjasiitoksesta, linjoista, kantanartusta jne kovin hohdokkaina asioina. Usein sairaiden jalostuksesta pois sulkemisen sijaan sairaus pyritään peittämään, salaamaan tai vähintäänkin vähättelemään. Käytetään nuoria koiria jalostukseen ennen kuin sairaus ehtii puhjeta. Jätetään kertomatta pennunostajalle, että emä on allerginen, leikataan häntämutka kaikessa hiljaisuudessa. Kuitenkin vääjäämättä tieto sairauksista leviää ja yhtä vääjäämättä geenipooli kapenee. Sulkemalla jalostuksesta pois sairaat, luonteeltaan ikävät ja ulkomuodoltaan rumat yksilöt kavennamme jo alunperin kapeaa geenipoolia ennestään ja rikastamme samalla tautialleeleita rodun parissa. Jos populaation tehollinen koko on pienempi kuin 200, sen geenipooli kapenee jo pelkästään populaation pienen koon vuoksi, kasvattajien toimista riippumatta. Oman rotuni parissa tehollinen populaatiokoko on jo usean sukupolven ajan ollut n. 25 (Suomen sisällä siis). Kuka tahansa maallikko ymmärtänee että 25 on hyvin paljon vähemmän kuin se haluttu 200?
Minä myös olen kasvattaja ja siksi osallisena tässä ja minä myös markkinoin rotuamme suhteellisen terveenä ja pitkäikäisenä. Suhteellisen terveenä ja pitkäikäisenä nyt. Mutta samaan aikaan kurkussa kuristaa pelko siitä kauanko näin on. Kasvattajana toivoisin, että saisimme nauttia näistä koirista vielä toiset 200 vuotta, mutta geneetikkona näen toiveen mahdottomuuden, jos jalostuskäytännöt jatkuvat nykyisenkaltaisina. Nähdäkseni meillä on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan tuskin miellyttää Vuolasvirta palkintoa tavoittelevaa kasvattajaa. Me voimme joko a) alkaa kasvattaa koiria kuin broilereita tai b) hyväksyä roturisteytykset ja väljentää jalostuskriteereitä tietyiltä osin.
Broilerikasvatuksessa huonot geenialleelit raakataan pois yksinkertaisen tehokkaasti mutta julmasti: broilereita sukusiitetään niin rankasti että kaikki niissä olevat sairaat alleelit tulevat ilmi. Joka ikinen geneettinen vika ja heikkous paljastuu. Tämän seurauksena syntyy paljon elämään kykenemättömiä broilereita. Paljon muotopuolia, jotka on pakko lopettaa. Paljon kaikenlaista ikävää. Mutta ne linjat (joko huomaatte yhteneväisyyden koiran kasvatukseen?), jotka kestävät sukusiitoksen polvesta toiseen ovat kaikista geneettisistä taudeista vapaita. Ja näitä linjoja yhdistelemällä saadaan aikaan ne broilerit, jotka tulevat meidän ruokapöytäämme. Samaan tapaan voitaisiin siis kasvattaa koiria. Väistämättä osa roduista jouduttaisiin heittämään romukoppaan, mutta taudeista päästäisiin. Tosin sukusiitosta olisi pakko jatkaa jotta taudit saataisiin pysymään jatkossakin poissa. Ja sivutuotteena syntyisi kaikkia niitä mahdollisia geneettisistä ongelmista kärsiviä koiria. Lemmikeiksi voitaisiin kuitenkin tuottaa linjaristeytyksiä, terveitä broilereita. Tähän minä en kuitenkaan haluaisi mennä. Tämä on juuri niitä tulevaisuuden helvetin keston mittaisia pitkiä käytäviä. Emme kai me oikeasti ole valmiita tekemään tätä ihmisen parhaalle ystävälle?
Toinen vaihtoehto tuntuu olevan monelle koirankasvattajalle yhtä ikävä. Se tuhoaa ajatuksen puhtaista rotulinjoista, joissa kaikki on samaa rotua johonkin 1800-luvun alkukoiraan saakka. Se tuhoaa myös ajatuksen täydellisestä rotumääritelmän mukaisesta koirasta. Minä puhun kasvatuksen painopisteen siirtämisestä ulkomuotokeskeisestä jalostuksesta luonteeseen ja terveyteen tähtäävään jalostukseen. Jos 1800-luvulla oli mahdollista tehdä rotumääritelmä sen aikaisten koirien pohjalta (ja usein jopa kuvalla osoittaa ns. täydellinen koira), niin miten on mahdollista, että meidän edelleen pitäisi pyrkiä kohti sitä ihannetta? Että ihanne olisi edelleen saavuttamattomissa (ja kuinka se ikinä voitaisiin saavuttaa kun geenejä ei tule mistään lisää?)? Koirasukupolvia on 1800-luvun alusta tähän päivään mahtunut n. 44 (olettaen että koirasukupolvi on n. 5 vuotta). Keskimäärin melkein mikä tahansa koira on tunnistettavissa oman rotunsa jäseneksi. Jos se on vielä terve ja hyvällä luonteella varustettu, niin olisiko se kelvannut 1800-luvun koirankasvattajalle? Tai vielä parempaa: olisiko se kelvannut sille kasvattajalle, joka kasvatti koiria ennen näyttelyitä, siihen tarkoitukseen jossa koirien tuli toimia? Luultavasti olisi. Se olisi siis voinut olla tämän päivän koirien sukutauluissa, arvostettuna esi-isänä. Miksi se ei siis kelpaa meille? Toki on ulkomuodollisiavikoja, jotka oikeasti vaikuttavat koiraan (kuten rakenteen mittasuhteet, kulmauksien epätasapaino), ja näiden kohdalla jalostuskäytöstä pois sulkeminen voi olla perusteltua (olettaen että viat periytyvät). Mutta useimmiten ulkomuotoa kriittisemmin olisi syytä suhtautua terveyteen ja luonteeseen, sillä keskivertokoiranomistajalle nämä ovat varmasti kaksi tärkeintä asiaa ja uskon niiden olleen tärkeimpiä asioita niillekin, jotka ovat koiria kauan sitten kasvattaneet. Tulisi käyttää koiria laajemmalla pohjalla. Kotikoiria, koiria, jotka eivät ole näyttelyitä nähneetkään, eri sukulinjoista olevia koiria geneettisen monimuotoisuuden maksimoimiseksi. Monen rodun kohdalla tämä olisi jo paljon eteenpäin. Mutta monen rodun kohdalla olisi varmasti syytä harkita myös roturisteytyksiä. Aikanaan rotuja luotaessa risteytettiin täysin surutta koiria joiden kuviteltiin auttavan pyrkimyksessä kohti täydellistä koiraa. Miksi risteyttäminen ei enää onnistuisi? Käytännössä usein jo toisen polven takaisinristeytysjälkeläiset ovat täysin oman rotunsa edustajien näköisiä ja oloisia. Mutta uusilla geeneillä varustettuna. Toki risteytykset pitäisi tehdä harkiten. Toki mitä tahansa koiraa ja rotua ei voisi käyttää mihin tahansa risteytykseen. Mutta hevos-, kani- ja lehmäpuolella risteytyksiä tehdään ilman ongelmia. Miksi niitä ei siis voitaisi tehdä koirillakin? Kun mietitään millaisissa ongelmissa monen rodun kohdalla jo ollaan, niin mitä menetettävää meillä on?
Kennelliitto esitti paljon parjatun jalostusstrategian luonnoksen muutama viikko takaperin. Siinä oli linjattu monia samoja periaatteita, joista olen puhunut, haaveillut ja nyt kirjoittanut. Silti iso osa koiraharrastajista oli valmis allekirjoittamaan vetoomuksen luonnosta vastaan. Siitäkin huolimatta, että kyse oli luonnoksesta eikä lopullisesta versiosta. Ja siitäkin huolimatta, että moni kohta oli toive, ohje eikä käsky ja pakote. Minä pelkään, että me havahdumme liian myöhään. Toivoisin, että voisimme tehdä vähemmän radikaaleja toimia ennen kuin rodut ovat tulleet tiensä päähän. Ennen kuin kovin moni koira on kipeä ja ennen kuin vuosien työ niiden parissa valuu hiekkaan. Mutta ennalta tietäminen vie minusta terän ja haudatut pelot nostavat päätään. Pelkään, että me emme ole valmiita. Enkä tiedä olisinko onnellinen ritarista joka ratsastaa ohi. Vai surullinen. Siitä, että hän on ritari. Ja siitä, että hän ratsastaa ohi ja minulle jäävät haudatut pelot ja ennalta tietäminen.
Irtisanouduin jalostustoimikunnan tehtävistä jokunen tovi taaksepäin. En siksi, etten haluaisi toimia jalostuksen edistämiseksi. En siksi etten voisi joustaa ja kuunnella muitakin. En siksi, ettei minulla olisi aikaa. Vaan siksi, että en voinut enää allekirjoittaa samoissa tehtävissä toimivien ihmisten asenteita tai toimintatapoja. Viimeinen niitti oli nuoren nartun vahinkoastuminen. Asia oli tullut ilmi internetissä kun nartun omistaja kertoi siitä itse ja pyysi mielipiteitä asian suhteen. Suosittelin ehkäisypiikkiä nartun itsensä takia (tiineys on rankka juttu saati sitten keskenkasvuiselle). Asiasta syntyi ennen näkemätön hulabaloo. Ilmeisesti asiaa ei olisikaan saanut kommentoida ainakaan asianomaiselle vaan olisikin pitänyt kommentoida ko nartun kasvattajalle. Ongelma oli siinäkin, että kyseessä oli sittenkin sijoitusnarttu (toisin kuin kertoja antoi aluksi ymmärtää) ja nuori (nuorempi kuin ko palstan ehdot vaatisivat). Juuri kenenkään mielestä ongelma ei tuntunut olevan siinä, että nuori koira oli vahinkoastuttu. Jos joillekin tuntuu mahdottomalta käsittää, että internetissä kerrottu asia on julkinen ja kaikkien kommentoitavissa (ihan ilman kunnianloukkaussyytteitä), emmekä pääse yksimielisyyteen edes siitä saisiko tätä kommentoida vai ei, niin kuinka meillä olisi koskaan mahdollisuus päättää mitään oikeasti isoa ja rodun kannalta merkityksellistä. Minä luovuin. En jaksanut enää sillä kiista oli ties ja kuinka mones ja joka kerta päässäni olivat runon säkeet:
kun sinua syytetään, vaikka tapahtumien kulkua et edes tiedä,
kun pelkäät haudattuja ja ylösnousseuta pelkoja,
kun vapidet peiliä, joka kello nolla, täsmälleen kello nolla
näytti tulevaisuuden käytävät niin pitkät kuin helvetin kesto,
kun persoonallisuutesi on vain syvä varjo,
saniaisenruskea ja rakeinen kuin vanha filmi,
otettu menneisyydestä joka oli tulevaisuutta,
kun olet yksin metsässä joka työntää pimeitä puita:
melankolioita,
kun olet hukassa, kokonaan hukassa itseltäsi joka kysyy sinua
joka suunnalta kuin skitsofreeninen kaiku,
Syytetään vaikka en ymmärrä miksi. Samat asiat kaivetaan uudestaan ja uudestaan esille ja kaikkien riepoteltavaksi. Täsmälleen kello nolla tuntuu, että tulevaisuus on pitkä käytävä. Pitkä kuin helvetin kesto vaikka valoa tai toivetta paremmasta. Ja, kun olet yksin metsässä, yksin huutamassa ja toivomassa että joku kuulisi ja ymmärtäisi. Sitä melkein odottaa, että ritari ratsastaisi paikalle ja veisi mukanaan. Jonnekin. Minne tahansa. Toivon, että kennelliiton jalostustrategia menee läpi. Toivon, että sitä myös noudatetaan. Ja toivon, että sen noudattamisesta ei tehdä mahdotonta. Sillä helvetin pitkät käytävät ovat lyhyempiä kun rinnalla on koira joka hyväksyy, ymmärtää ja halaa vaikkei ymmärtäisikään. Ja minä pelkään, että tulee päivä jolloin sitä koiraa ei ole. Ei ainakaan meidän tuntemassamme muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti