Päivän kysymykset

Päivän kysymykset

1. Miksi veljekset surmasivat isänsä?
2. Miten rakastaa lähimmäistä, jolla on nuha?
3. Miten jonottaa lounasta luontevasti?
4. Miksi jonotusääni on vihlova?
5. Miksi totuuslamppu on suunnattava omiin silmiin?


Riina Katajavuori 1994


Niinpä niin. Unettoman yön jälkeen pakkasin lompakon, aurinkolasit (ei sillä että täällä paistaisi), huulirasvan, puuterin, hiusharjan ja ne monet pienet esineet, jotka ovat naisille itsestään selviä käsilaukussa ja miehille täysi mysteeri. Vaatetin koiran ja itseni ja kerrankin ajoissa suuntasimme bussipysäkille. Bussikuskille sanon "Huomenta" ja kerron minne olen menossa. Saan vastaukseksi murahduksen, vaihtorahat ja lipun. Jossain vaiheessa viime vuosina kohteliaisuussäännöt ovat muuttuneet niin että kohtelias asiakas antaa tasarahan eikä vaivaa kuskia puhumalla. Mutta minä unohdan sen. Toistuvasti. Eikä minulla useinkaan ole tasarahaa.

Pois jäädessä Halla jumittaa bussin oviaukkoon. Se pelottaa. Houkuttelen tytön alas ja joku nainen pysähtyy lepertelemään koiralle. Minä unohdan taas kohteliaisuus säännön ja vastaan suoraan naiselle enkä koiran kautta. Kerron että Hallaa pelotti kun oli ensimmäinen bussimatka. Eläkeikäinen ei rokota minua rikkeestä vaan hymyilee ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Kävelemme eläinlääkäriin ja minä keskityn käyttäytymään ihmisten ilmoilla. En hyräile. En edes mutise itsekseni. Ja mestarillisesti väistelen katsekontaktia. Se tosin on helppoa kun puolet ajasta pentu koittaa köyttää minut remmillä. Epäilen ettemme oikein vakuuta urbaaniudellamme. Luulen että otsassani lukee meikistä huolimatta "viihdyn paremmin metsässä".

Saamme eläinlääkärikäynnin hoidettua. Ja suuntaamme kaupunkiin. Koruliikkeeseen. Kun vie mummon perintökorun korjattavaksi tuntuu luontevalta selittää, että se on mummon peruja. Stockmannin eläinosastolla kieltäydyn avusta, mutta kerron auliisti meidän tulleen eläinlääkäristä. Meikkiosastolla kerron, että olen tykännyt mineraalimeikkivoiteesta. Tässä vaiheessa huomaan pelkääväni, että minusta tulee kaikille höpisevä vanha mummo jo kauan ennen kuin olen lähelläkään mummoikää.

Hallaa jututtamaan tulee tyylikkäästi pukeutunut nainen, joka kaikesta päätelleen on uinut hajuvedessä. Tunnen välittömästi migreenin jyskytyksen lähestyvän. Väistän naista mahdollisimman kauas. Vastaan kysymyksiin mitä sattuun koska en hälinässä kuule mitä nainen kysyy enkä kehtaa pyytää toistamaan samoja asioita kovin montaa kertaa. Mutta onko oikeasti kohteliaampaa vastata kysymyksiin väärin, kuin pyytää toistoa? Ja miksi on kohteliaampaa antaa toisen luulla että en välitä tai ole kiinnostunut hänestä sen sijaan että voisin todeta, että ihminen on kiinnostava mutta saan hänen tuoksustaan migreenin?

Bussissa takaisinpäin matka katkeaa jo ennen kuin on alkanutkaan. Joku saa epilepsiakohtauksen. Ihmisten käytös (omakin!) järkyttää. Istun aloillani ja mietin pitäisikö mennä vaiko eikö ja eikö joku lähempänä oleva voisi mennä katsomaan. Osa lähellä istuvista vaihtaa bussia tai siirtyy kauemmas. Osa mutisee paheksuvasti alkoholista vaikka viina ei haise ja ihminen on hyvin pukeutunut. Onneksi löytyy muutama, jotka pysäyttävät bussin, soittavat ambulanssin ja huolehtivat. Minä en saanut päätettyä mennäkö vai eikö mennä. Samaan aikaan kun jahkasin, Halla oli kovasti menossa katsomaan mikä on hätänä. Sama pätee bussissa olleisiin lapsiin. Häpeän sivistystäni ja urbaaniuttani, jos ja kun se tarkoittaa etten osaa mennä katsomaan voinko auttaa. Kun koiranpentu ja pienet lapset ovat minua viisaampia. Humaanimpia. Miksi lähimmäisen hätä bussissa aiheuttaa empimistä, kun kauempana olevien lähimmäisten hätä (sodan uhrit, nälän hätä, katastrofit) saavat aikaan auttamishalun? Mitä me pelkäämme? Mitä minä pelkään? Millaisessa yhteiskunnassa me elämme kun hädän tullen ensin punnitaan onko kyse alkoholista, huumeista tai avohoitopotilaasta? Sen jälkeen on vuorossa pohdinta tarttuvista taudeista. Ja siitä joutuuko itse vaaraan. Sitten, vasta sitten herää kysymys siitä pitäisikö auttaa. Avun tarve lienee sama on syy mikä hyvänsä? Mikä minä olen arvottamaan ihmistä sen mukaan onko hädän syy epilepsia vai alkoholi?

En tiedä kumpi meistä oppi enemmän tällä reissulla. Minä vai Halla. Halla oli ensimmäistä kertaa bussissa, sen silmät peilattiin ekaa kertaa, se oli ekaa kertaa kaupoissa ja kaupungilla. Minä tajusin että pitäisi koittaa ehkä miettiä tovi mitä höpöttää ja kenelle (tai sitten on vaan hyväksyttävä se että on jo nyt kaikille höpöttävä mummo). Että en oikein ymmärrä osaa käyttäytymissäännöistä vieläkään. Ja että olen ikävällä tavalla itsekäs. Koitan keskittyä parantamaan ensin sen viimeisen vian. Se on suurin. Ihmisyyttä kohtaan. 

Vastaukset kysymyksiin:
1. Minä en tiedä. Veikkaan ahneutta.
2. Hieman kauempaa. Ojentamalla nenäliinaa.
3. Katsele kenkiin, vilkuile kelloa (näytät kiireiseltä = tärkeältä). Yritä olla lörpöttelemättä tuntemattomille. Se saattaa ahdistaa muita.
4. Jotta siihen olisi pakko kiinnittää huomio. Mikään muu kuin pakko (sellainen joka vihloo itseä) ei taida saada kiinnittämään huomiota.
5. Koska itsestä on aloitettava.