Anna meille - tarkoitan
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.
Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.
-Eila Kivikk'aho
Tässä runo, joka on huulilla aina kun jotain surullista tapahtuu tai on tapahtumaisillaan. Oli aika jolloin elättelin toiveita, että selässä ei olisi mitään pysyvästi vialla. Että sen saisi kuntoon ja sillä elettäisiin normaalia elämää. En muista varmasti, mutta epäilen, että silloin olisi voinut kuulla minun mutisevan yön unettomina tunteina tätä runoa. Uudestaan ja uudestaan. Nyt kipu ei enää ole tuntematon vieras. Eivätkä unettomat yötkään. Se on kuin kylään tungetteleva epätoivottu vieras. Sellainen, jonka äänenpainot, askeleet ja kosketus ovat tuttuja. Sen jokainen säie, jomotus, kolotus, vihlaisu ovat käyneet tutuiksi kuin rakastajan hengityksen rytmi. Tiedän jo sen kolkutuksen rytmistä tuleeko yöstä uneton, auttaako kylmä vai piikkimatto vai onko sama vaan keinuttaa itseään lattialla. Aika harvoin se enää edes saa laulamaan Klamydiaa: "Mä pelkään että mä kuolen, tai etten kuolekaan. En unta saa en nukkua uskaltaisikaan...". Se on kuin vuorovesi. Tiedän, että se väistyy. Tiedän, että se tulee takaisin. Monilla ihmisillä on mottoja. Useat tuntuvat mainitsevan motokseen, jonkin kuolemattoman lauseen kuten Carpe Diem tai jotain muuta hienoa. Minulla (ja kivulla) on vain yksi motto. Eikä se ole hieno. Mutta se on elämän makuinen: This too shall pass. Tämäkin väistyy. Tämäkin menee ohi. Se pätee niin ikäviin asioihin: tulee aika jolloin se ikävä asia on enää muisto. Kuin hyviinkin asioihin: sekin väistyy, siitä on nautittava nyt.
Kipuni ja minä olemme yhtä. Minä tunnen sen. Se tietää minut. Kaikki heikot nikamani. Jokaisen hermoliitoksen, jota kolkuttelemalla se saa minut polvilleen. Mutta omaa kipua, omia luopumisia vaikeampaa on toisten kipu. Lähinnä lasten ja eläinten. Ja meidän kahden aikuisen taloudessamme siis lähinnä eläinten. Meillä on kolme koiraa. Vanhin on kohta kuuden, keskimmäinen kolme ja nuorin 4kk. Ne ovat omituisia lampaan näköisiä otuksia, joista sen ensimmäisen piti tulla vain seurakoiraksi. Mutta minä olen huono tekemään rakastamiani asioita puolinaisesti, joten seurakoirasta tulikin harrastuskaveri, ystäväpiirin rakentaja, ystävä ja laumatoveri. Se oli niin hieno, että sille piti saada kaveri. Narttu tietysti tällä kertaa ja jalostuskelpoinen otus. Toinen koira haettiinkin Britanniasta. Ja lopulta, monen seikkailun jälkeen meillä oli marraskuussa (sulhon syntymäpäivänä) näiden kahden pentuja.
Mutta aina kaikki ei mene niin kuin kuvittelisi. Minä tiedän, niin kasvattajakurssin käyneenä kuin opintojenikin puolesta, että on aivan tavallista että osa pennuista menetetään. Osaan tarvittaessa lopettaakin muutaman vuorokauden ikäisen eläimen. Mutta tieto on vaan kovin eri asia kuin se, että valvoo itkuisen pentulaatikon reunalla useamman yön. Vahvin pennuista oli itkuinen. Se ei rauhoittunut millään ja sai emonkin (ja isän) hermostumaan käytöksellään. Emo ei rauhoittunut pentujen luo ellen minä istunut laatikon reunalla. Joten minä istuin. Vatsatauteineni kaikkineni. Kolmantena päivänä pennusta tuli heikko. Se ei enää itkenyt. Se oli veltto ja kylmä. Elvytin sitä läpi päivän ja se virkosi ja hiipui sitten uudelleen. Minä hoin Kivikk'ahon runoa kuin mantraa. Ei se auttanut. Lopulta oli pakko luovuttaa. Kuollut pentu pakattiin pahvilaatikkoon (jonne oli pakko panna pehmusteet, sillä tunti järkyttävältä pistää pieni laatikkoon jo ylipäänsä, saati ilman asiallisia pehmusteita). Pahvilaatikko lähetettiin Eviraan. Sulho vei, minä itkin hysteerisesti kotona. Teimmekö jotain väärin? Jätimmekö jotain tekemättä? Evira toi vastauksen: kehittymättömät keuhkot. Tieto rauhoitti hetkeksi. Keuhkoiksi minä en pysty, en vaikka kuinka tahtoisin. Sitten seurasi uusi syyllisyys: kuinka tavattoman kamalalta täytyy tuntua kun ei saa happea! Olisi pitänyt ymmärtää. Osata päästää irti. Lopettaa pentu ajoissa. Jälkiviisas on helppo olla, toki. Mutta vaikea sitä on itselleen mitään mahtaa. Viikkoja myöhemmin heräsin hysteeriseen itkuun. Omaani. Näin unta siitä kuinka pentu olisi kasvanut. Kuinka täydellinen se olisi ollut, jos se vaan olisi ehtinyt kehittyä keuhkoiltaan. Luopuminen, kolmipäiväisestäkin on kovin raskasta.
Ei mennyt pennutus muutenkaan niin kuin kasvattajana toivoisi. Pentueen ainoalla tytöllä, ruskealla, sievällä kuin mikä, on häntämutka. Aivan hännän tyvessä, lähellä selkärankaa. Tyttö jäi meille, koska ei voida olla täysin varmoja onko sen luustossa muita ongelmia. Minä en voinut sitä luovuttaa sillä olisin murehtinut sitä jatkuvasti. Pian alkoi kuulua kritiikkiä: "Miksi kerroit häntämutkasta", "Miksi jätät sen kotiin", "Miksi siitäkin pennusta on kuvia"... Osa oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt tietää tytön saavan häntämutkan. Mutta kun minun kasvattajan kristallipalloni on rikki enkä osaa ennustaa tulevaa, niin minä en tiennyt. Minulle oli myös itsestään selvää, että tytön häntää ei salailla. Se on mikä on, eikä se salailulla kummene. Sain myös valistuksen siitä, että se vie meiltä nyt yhden jalostuskoiran paikan. Ei vie. Se on ihan omalla paikallaan. Sillä paikalla meidän kodissa ja sydämissä, johon olisi voinut tulla vain tämä koira. Vain Halla. Kotona. Siellä missä sen kuuluukin olla. Siellä missä se on muutakin kuin häntänsä. Enemmän muuta kuin häntä.
Häntämutkalla voi olla yhteys selkärangan ongelmiin vaikka yhteyttä ei ollakaan pystytty täydellisesti todistamaan tai kumoamaan. Viikko sitten oli taas aika lukea pari isämeitää. Keskustelin tytön hännästä koiraharrastajan kanssa, joka lausui maagiset sanat: "kauankohan te saatte sen pitää?" Jotenkin olin onnistunut jo hautaamaan pelon selkärangan ongelmista. Kun yhtäkkiä, se pelko nosti taas päätään. Kun tyttö protestoi kynsiä leikatessa, pelkäsin, että sen selkään sattuu. Kun se nukkui, pelkäsin, että se nukkuu kipua. Kun se oli hereillä, vahtasin sitä ja etsin kivun merkkejä. Lopulta konsultoin (taas yhtä) eläinlääkäriä. Ei kuulemma tarvitse huolehtia. Tyttö vaikuttaa normaalilta.
Menee kaksi päivää ja saan puhelun: "Miksi te ette lopettaneet sitä? Kun ette kerran ole varmoja, onko sen selkä ok." En oikein tiedä mitä vastata. Minulle oli itsestään selvää, ettei pentua lopeteta kaiken varalta. Eläimillä on tässä maassa oikeus, jota ihmisillä ei ole: oikeus eutanasiaan. Oikeus siihen, että kun kivut käyvät ylivoimaisiksi niin niiden kanssa ei tarvitse elää. Kun on kerran seurannut syöpään kuolemista vierestä, tietää, että kyse on oikeudesta. Mutta sen oikeuden mukana tulee myös vastuu: sitä ei saisi käyttää hätiköiden. Jokainen hetki häntämutkaisen Hallan kanssa on arvokas. Minä en tiedä, mitä tuleva sen kanssa tuo tullessaan. Mutta niin kauan kun se leikkii ja on iloinen koiranpentu, niin minä tahdon sen pitää. Se on minulle arvo sinänsä ja jalostusarvo on sen rinnalla hyvin pieni asia. Lähes olematon. Minä en tiedä kauanko me saamme tästä pennusta nauttia, mutta meille se on lahja. Häntineen kaikkineen. Ja kun epätoivo nostaa päätään niin minä hoen taas isämeitää. "Ethän ota pois ... Elämäämme helpottaa vaikket koskaan vois, tätä pientä onneamme älä ota pois!". Meidän elämämme ei tarvitse olla helppoa. Halla saattaa tarvita hierontaa, fysioterapiaa, lisäravinteita, lääkäreitä... mutta se on meidän pieni onnemme. Älkää ottako sitä pois. Minä en ole valmis luopumaan siitä. En ennen kuin on pakko. En ennen kuin se väistyy.
Huomenna Halla menee eläinlääkäriin. Sillä on silmätulehdus. Samalla käymme ihmettelemässä linja-autoa ja toivottavasti tyttö näkee jotain muutakin jännittävää. Koitan tehdä eläinlääkärireissusta sille seikkailun. Luulen, että nautimme siitä molemmat enemmän sillä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti