Huono viikko. Mies reissussa. Lähisukulainen sairaalassa. Näin ainakin väittäisin kuvien perusteella. Kalenteriinkaan en ole asioita näköjään kirjannut vaikka yleensä sinne rustaankin asioita. Olen liian leväperäinen pitämään päiväkirjaa, joten kalenteriin olen sitten merkkaillut joskus enemmän ja joskus vähemmän kuulumisiani. Mutta tässä se taas nähdään: kuvat toimivat minulle muistoina paljon paremmin kuin mikään muu. Niin kuin vaikka tämä alla oleva mikä lienee ruosteisen koneen osa. Ihastuin sen rytmiikkaan ja tuohon upeaan väriin yhdistettynä ruosteeseen. Lenkillä äidin kanssa totaalisen paskan päivän jälkeen kun ei olis tehnyt mieli mennä minnekään. Kamera, koirat ja reipas tunti rämpimistä ja löysin itseni märehtimisen sijaan mittailemasta hauskinta kuvakulmaa koneeseen. Viikon kuva siis:
Koirakuvan kanssa kaksikin vaihtoehtoa. Joista päädyn tähän kuvaan missä koko lauma juoksee pois päin. Useimmiten nakkelen roskiin ne kuvat joissa koirat ovat takamus minuun päin. Tätä en raatsinut kun tää on jotenkin niin sitä mitä mä oikeasti yleensä lenkillä katselen. Toiset paahtavat täyttä laukkaa eteenpäin ja rapa lentää. Muutenkin tyypillistä: tytyset kylki kyljessä ja uros omilla teillään.
Toinen vaihtoehto olisi ollut tämä. Tutustuttiin keskellä kurjaa viikkoa ihan uuteen koiraihmiseen ja koiraan eli Kaapoon. Minä joka en väsyneenä jaksaisi ketään yllätin itseni raahautumassa umpiväsyneenä lenkille ventovieraan ihmisen kanssa. Ja se oli vieläpä kivaa. Koirat saivat painella, Kaapo oli söpönen (mikäpä pentu ei olisi) ja ehkä mä olin niin totaalisen väsynyt viikosta etten jaksanu ees ressata siitä mitä Kaapon omistaja mahtaa meistä miettiä. Jälkeenpäin toki vähän mietin että niinköhän se haluaa tämän hullun myllyn kanssa toiste mihinkään lähteä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti