Kuuntele, kaksi asiaa

Kuuntele. Kaksi asiaa. 

On alettava siitä mihin viimeksi jäi, opeteltava

Valo tulee lännestä, jahka se on ensin 
käynyt siellä

Lännestä palaa valo
iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. 

Juice Leskinen 1989

"Minä en tiedä onko minusta kasvattajaksi" sanoo ystävä puhelimessa. "Kun minulla ei ole lehmänhermoja." Voi kun tietäisitkin! Ei minullakaan ole. Ei ole koskaan ollut. Epäilen tuleekokaan koskaan. Mutta minä opettelen. Ja aloitan aina siitä mihin viimeksi jäin. Joskus kertaankin. Välillä epäonnistun. Kiivastun. Murehdin, märehdin. Asioita, joille voin jotain. Ja niitäkin, joille en voi.

Minulla on kolme koiraa. Vain kolme tai jo kolme. Katsontakannasta riippuen. Ajoittain joku jopa kehuu niiden käytöstä (lähinnä silloin kun ne eivät hypi iloisina vasten tai kisko hihnassa). Sitä, että ne on ainakin jollakin tasolla koulutettu. Silloin mietin, että jos vain tietäisitte: ei tässä ihmeellisintä ole se, että koirat ovat oppineet. Ne oppivat kyllä lähes kaiken, kun vaan osaa opettaa. Ihmeellistä on se mitä ne ovat opettaneet minulle.

Vanhin eläin on herkkis. Se tuli aina viereisestäkin huoneesta pyytämään anteeksi, kun minä kiroilin. Jos löin varpaan oven karmiin ja kirosin niin seuraavaksi minulla oli jaloissa mateleva koira. Niin pahoillaan ja aivan ilman omaa syytään. Opin sen mitä opettajat, äiti, puoliso ja lapset eivät olleet onnistuneet opettamaan: siistin suuni. Kirosanoja ei edes voinut korvata millään sillä koira ymmärtää äänensävyn paremmin kuin sanat.

Koirien kanssa on ollut pakko opetella malttia. On asioita joita ne tekevät ja joille ne eivät voi mitään. Silloin olisi epäreilua hermostua. Joten kun koira oksentaa neljännen kerran sille yölle ja taas on aika pistää lakanoita pesuun ja ripustaa edellisiä niin meillä ei yleensä edes huokailla. Kun uros on pää sekaisin narttujen juoksusta se on enemmän kuin rasittava. Mutta hermostuminen ei auta mitään, ei se voi hormoneilleen mitään. Pentu ei voi tietää että se ei saa järsiä seinää, ei varastaa sukkia, eikä palastella kännykkää. Se ei voi mitään sille että se pissaa sisälle. Asiasta kielletään, mutta hermostua on turha. 

Kaiken kaikkiaan koirien kanssa elämistä helpottaa, jos ei ajattele asioista kovin mustavalkoisesti eikä oleta niiden sujuvan tietyn kaavan mukaan. Koira on eläin eikä kone ja siksi se ei toimi kuten kone vaan kuten eläin. Kaikki koiramme ovat samaa rotua, mutta kaikki ne ovat ihan selvästi erilaisia keskenään, omia yksilöitänsä. Vaikeinta ja palkitsevinta niiden kanssa onkin ollut opetella kunkin koiran kuunteleminen. Ensimmäisen koiran kanssa minulla oli selkeä visio siitä kuinka sen koulutan ja mitä se sitten osaa. Opetin yksinolon niin kuin kirjassa oli neuvottu, eikä koira sinänsä kärsinyt eroahdistuksesta mutta sillä oli tapana ajoittain puuhata kaikenlaista yksin ollessa. Se aukoi kaappeja ja levitti vaatteita. Se meni saunaan, repi alas kuivumassa olleet pyykit, teki niistä kasan ja nukkui niiden päällä. Se kiipesi pöydille, aukoi laukkuja... Toisin sanottuna se kaipasi aivoilleen tekemistä. Kun se minun mielestäni sai riittävästi tekemistä lenkeillä ja perusasioiden opettelussa, sillä oli omasta mielestään niin tylsää että se keksi muuta puuhaa. Oli luovuttava ajatuksesta että seurakoiran kanssa ei tarvitse ihmeellisempiä harrastella. Ei toki tarvitsekaan, mutta oli helpompaa kun ei tarvinnut miettiä mitä se on tällä kertaa yksin ollessaan keksinyt. Aloiteltiin temppuilu, agility, tokon alkeet, maastojuoksu, haku... ja yksikseen kotona touhuaminen loppui. Ja suhde koiraan parani. On ihan eri asia harrastaa koiran kanssa kuin elää koiran kanssa. Ja se muuttaa suhdetta. Mielestäni parempaan suuntaan sillä harrastuksissa vaaditaan tietynlaista yhteistyötä ja molemmin puolista luottamusta joka heijastuu sitten muuhunkin yhdessä olemiseen.

Ensimmäisen koiran jäljiltä olin mielestäni toki paljon viisaampi ottaessani toista koiraa. Minulla oli selkeämmät koulutustavoitteet (opettaisin luoksetulon ja katsekontaktin ennen istumista ja vahvistaisin niitä aina, käyttäisin pelkkää positiivista vahvistamista) ja tarkempi ajatus siitä kuinka niihin tavoitteisiin päästäisiin sekä koiran että minun kannalta parhaalla mahdollisella tavalla (positiivinen vahvistus, Yukia kun oli ohjattu pakotteillakin). Sitten tuli Savu. Ja se oli juuri niin kuin halusinkin: vilkkaampi, miellyttämishaluisempi, iloisempi otus. Ja enemmän minussa kiinni. Yksinoloharjoittelu aloitettiin kuten kuuluu: koira hetkeksi toiseen huoneeseen ja heti takaisin kun se on hiljaa. Niin. Heti 10 minuutin päästä kun sen on pakko vetää henkeä ulvomisen välissä. Kuulosuojaimet olisivat olleet todella hyödyllinen lisä Savun yksinoloharjoitteluun. Se ei vaan haukkunut tai ulvonut vaan kirkui ja kiljui ja raapi ovea. Se kuulosti siltä että se kuolee yksinäisyyteensä heti kun ovi pamahti kiinni (tai häkin ovi vaikka ihminen oli vieressä). Kennelkoiralla ei ole samanlaista luottamusta ihmisen takaisin tulemiseen kuin kotona kasvaneella koiralla. Niinpä Savun koulutus aloitettiin jostain ihan muusta kuin katsekontaktista. Se aloitettiin luottamuksen rakentamisesta: minä tulen takaisin. Minuun voit luottaa. Tuli siitä lopulta hiljainen, mutta se on silti minussa enemmän kiinni kuin kukaan muu koiristamme ja osaa heittäytyä muille aika hankalaksi esim lenkeillä.

Luoksetuloa Savun kanssa treenattiin palkkaamalla ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vähän kerrassaan asiaa vaikeuttamalla. Se tulikin luokse juosten ja iloisesti. Aina siihen saakka kunnes se keksi että jos se ei tulekaan niin mikään ei voi sitä estää karkaamasta (4kk iässä). Oli turha kuvitellakaan positiivista vahvistamista siihen. Koiralle oli aina suurempi palkka juoksennella lasten leikkialueen ympäri kuin tulla luokse oli palkka mikä hyvänsä. Aikani asiaa pohdittuani totesin että tytön kanssa ei luultavasti toimi mikään muu kuin se että se hylätään laumasta, jos se ei tottele. Se oli julmaa, mutta koiran oman turvallisuuden kannalta se oli pakko saada tottelemaan. Ja se toimi.

Hallan kohdalla minulla ei enää ollut minkäänlaisia kuvitelmia kasvatusideologioista tai tavoitteista tai siitä kuinka taitava olisin. Tiesin kyllä että me pärjättäisiin ja että Hallasta saataisiin kunnon koira vaikka se olikin pentueen riiviömäisin pikkunaskalihammas. Mutta menetelmistä mulla ei ollut enää muuta ideologiaa kuin ajatus siitä että luetaan koiraa ja mennään niillä metodeilla jotka toimii. Ainoastaan satuttaminen on kielletty ja sellaiset menetelmät joista voisi jäädä koiralle traumoja. Mutta muuten meillä mennään säveltäen ja luottaen siihen että jossain vaiheessa tämänkin pennun kanssa se yhteinen sävel löytyy. Ja löytyyhän se. Se on taas ihan erilainen koulutettava kuin kumpikaan aiempi. Joissain asioissa sille on pitänyt olla paljon tiukempi ja jotkut asiat siltä taas ovat tulleet yllättävän helposti.

Yksi tärkeimmistä koirien antamista opetuksista onkin kuunteleminen. Jos haluan saada koiran toimimaan minun on tunnettava se, ymmärrettävä mikä sen saa toimimaan ja mikä ei, haluttava tehdä sen kanssa yhteistyötä sen lähtökohdista eikä omistani. Koiraa on kuunneltava ja sen yksilöllisyyttä on kunnioitettava jos siihen haluaa hyvän suhteen. Samaa kuuntelemisen taitoa voi soveltaa ihmisiinkin ja se helpottaa lehmänhermoisen näyttelemistä. Enää en hermostu ruuhkassa tai kun joku auto kaahaa päättömästi edelleni. Kun en voi tietää miksi se toinen kaahaa, koen olevani jäävi häntä tuomitsemaan. Joskus syyt voivat olla sellaiset että kaahaisin itsekin. Voidaan toki olettaa että suurimmalla osalla liikenteen törpöistä ei ole kuolevaa puolisoa takapenkillä, mutta jollakin voi olla ja kun asiaa ei tiedä on turha miettiä sitä sen kummemmin. Itselläkin on helpompaa kun ei hermostu turhista. Eivätkä vihaiset kuskit yhtään helpota ympäristönkään elämää. Ja samaa voi soveltaa lähes mihin tahansa.

Joko nyt uskotte että ihmeellistä ei ole se mitä koirani osaavat, vaan se mitä kaikkea niiltä voi oppia. Eivät ne syyttä suotta ole ihmisen parhaita ystäviä. Ja joskus ajattelen että vaikka minun koirani ovat minun parhaita ystäviäni niin tavallaan ne ovat parhaita ystäviä myös läheisilleni sillä niiden opettama kärsivällisyys, avoimuus ja halu kuunnella heijastuu ennen kaikkea läheisimpiin ihmissuhteisiin. (Kiukuttelut, hermostukset ja kohtuuttomuus taas ovat minussa ihan sisäänrakennettuja ominaisuuksia ;))