vaan myös sinä
juuri sinä
jokapäiväinen leipä minulle
Läheisyytesi ravitsee nälkäni.
Anja Porio
Me menimme naimisiin. Kymmenen yhteisen vuoden jälkeen oli aika seistä kirkossa ja kertoa muillekin se mitä me olimme tienneet jo kauan: tämä on minun valintani, tämän ihmisen minä tahdon jakamaan elämäni. Hailuodon kirkossa pappi puhui viisaita elämän jakamisesta, ylä- ja alamäestä. Kanttori lauloi korinttilaiskirjeen ja sisko lauloi Auta Oi Luoja kappaleen joka on minusta aina ollut kaunis.
Pyydä en mitään
tarpeeksi sain.
On ihan hyvä muistutus aina silloin tällöin. Tässä on tarpeeksi. Tällä pärjää. Hääväen tervehtimisen jälkeen söimme, kuuntelimme puheita, leikkasimme kakkua ja tanssimme. Olin tyytyväinen että pidimme päämme monissa asioissa ja että emme antaneet muiden säätää häitämme. Hääjuhlan keskellä moni kysyi miltä nyt tuntuu, joten vastataan siihen vielä: ei sen kummemmalta kuin aiemminkaan. En ymmärrä miksi pitäisikään. Moni tuntui myös olettavan että en hääpäiväni haluaisi tai voisi tehdä oikein mitään. Kyllä minä pystyn koirieni hihnoista pitämään kiinni, laittamaan sisaren hiukset tai hakemaan itse laukkuni vaikka olenkin menossa naimisiin... ei kai se sentään tee minusta invalidia tai aivotonta? Huh. Onneksi jääräpäiselle morsiamelle ei monikaan uskalla väittää vastaan ja sain lopulta käydä vessassakin ihan yksin.
Kiitos kaikille häissä mukana olleille siitä että olitte mukana ja todistitte meille tärkeää päivää. Erityiskiitokset kaasolle ja bestmanille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti