syntyy rauha
Kirjoitan kauriin hurmion kun se löytää lähteen
juodakseen
Leif Färding 1972
Kävimme Roomassa, ikuisessa kaupungissa. Näimme Colosseumin. Vatikaanin. Nautimme pastaa, pizzaa, antipastoja, jäätelöä, viiniä, likööriä ja ylipäänsä kaikkea hyvää kovin paljon ja välillä ihan liikaakin. Ruoka oli juuri niin hyvää kuin kuvitella saattaa. Nähtävyyden vaikuttavia. Joku kysyikin pidinkö Colosseumista tai Vatikaanista.
Kuinka voi pitää jostain sellaisesta jonka rakentaminen on ollut käsittämätön ponnistus ja joka on rakennettu ihmisten viihdyttämiseksi toisten ihmisten veren vuodatuksella? Colosseum oli vaikuttava. Se veti mietteliääksi. Hiljaiseksi. Ja tuntuu käsittämättömältä että jokin niin kauan sitten rakennettu on pystyssä vieläkin. Että sen rakentaneet ihmiset ovat monta sukupolvea sitten kuolleet eivätkä olisi voineet varmaan kuvitellakaan maailmaa jossa elämme tänä päivänä. Olin vaikuttunut rakennustaidosta. Omaisuuksista jotka sen rakentamiseen oli käytetty. Hämmentynyt siitä että aikanaan ihmiset olivat varastelleet Colosseumin osasia häpeilemättä. Että kaikki oli revitty irti mitä irti saatiin (tarkemmin ajateltuna tästä tuskin kannattaisi hämmästyä, mutta hämmästynpä silti). Hämmentynyt siitä että itse arvostin rakennusta historiallisena ajankuvauksena vaikka sen historia on niin julma. Ihmeissäni siitä että siihen aikaa naisia ei laskettu ihmisiksi ja että keisari haki näytöksillä suosiota itselleen. En voinut olla ajattelematta että jos kaiken sen vaivan ja rahan ja tahdonvoiman olisi käyttänyt vaikka lääketieteen edistykseen niin missä me olisimmekaan tänä päivänä? Olisiko lääketiede edelleen pidemmällä kuin missä se on nyt? Miksi humaanius ei riitä kansansuosion saamiseksi? Miksi siihen tarvitaan verta?
Kun kävelimme roomalaisten istuttamien sateenvarjopuiden alla olevassa viileydessä en voinut olla miettimättä olemmeko lopulta juurikaan erilaisia kuin roomalaiset? Kuinka pitkälle arvoni ja ajatukseni ovat kasvatukseni tulosta ja jos olisin syntynyt antiikin Roomaan olisiko minusta ollut vain oikeus ja kohtuus että keisari järjestää monipäiväisiä turnajaisia? Ja olisiko minun tarvinnut edes syntyä antiikkiin. Olisiko riittänyt syntyminen johonkin sellaiseen maahan jossa arvomaailma on toinen? Jossa naiset eivät vieläkään ole aivan ihmisiä? Tai jossa toisen kansakunnan tappaminen on kunniakysymys? Kuinka ohut sivistyksen pinta meissä lopulta on?
Minulle sota on aina absoluuttisesti väärin. Harva asia on sitä, mutta se on tullut melkein verenperintönä sodassa olleelta isoisältä. Ja itku silmässä luen sotakirjallisuutta, aikalaiskuvauksia tai runoja. Rauha on minusta aina tavoittelemisen arvoinen ja jotenkin roomalaisten koko historia tuntuu olevan sitä vastaan. Ja silti on jotenkin vaikuttavaa millaisen imperiumin he onnistuivat aikanaan rakentamaan. Millaisia keksintöjä heillä oli sen ylläpitämiseksi (tiestö, vesijärjestelmä). Ja historia on aina voittajien historiaa. Kun kaiken tämän laskee yhteen Roomassa käynti oli vaikuttavaa mutta hämmentävää. Kaupunki jolla on noin pitkä historia on väkisinkin kiehtova, mutta toisaalta sitä historiaa ei tunnettaisi tänä päivänä jos se ei olisi niin sotaisa ja verinen.
Vatikaani oli oma lukunsa. Täynnä Colosseumilta (ja muista kohteista) varastettuja osasia ja patsaita. Taideaarteita. Historiaa. Ja sielläkin: taisteluja, juonitteluja... Ei ole tahraton Vatikaaninkaan menneisyys enkä osannut sitäkään unohtaa taideaarteita ihaillessani. Jotenkin kulisseissa tapahtuneet murhat (paaviksi paavin paikalle), inkvisitiolaitos, aarteiden anastus, aneet ja moni muu asia saavat niskakarvani pystyyn. Koskin Pietarin kirkossa ristiä jota koskemalla synnit saa automaattisesti anteeksi (ilman aneiden ostoa) ja jotenkin minun oli kovin vaikea uskoa siihen. Tai kirkkoon. Tai ihmisiinkään.
Nykytaide Roomassa näyttäytyi mm. näin:
(loput kuvat voi nähdä täällä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti