Tasa-arvoa

Minä 


Minä kasvoin 
haparoivin askelin
Kurkotin kohti valoa

Minä opin 
juoksemaan, lyömään, sanomaan
kovemmin kuin kukaan muu.


Minä olin alussa
alkua ei ollut ilman Minua
ja lopussakin Minä olen
Minä lopetan tarinan


Minä kaikkivaltiaan omakuva
Kuten kaikki omakuvat
Kauniimpi
Parempi
Todellisempi totuutta

Maailma huutaa tasa-arvoa. Naisen euro on edelleen vain 80 senttiä. Seksuaaliset vähemmistöt eivät saa solmia liittoa samoin kuin heterot. Kouluissa pienryhmät, erityisluokat, sopeutetut tavoitteet jakavat mielipiteitä. Tasa-arvo on arvo sinänsä. Mutta mitä on oikea tasa-arvo? Onko se sitä että kaikilla on kaikki samoin? Vai onko se jotain ihan muuta?

Meillä on aloja ja koulutuspaikkoja joissa on sukupuolikiintiöt. Mutta johtaako kiintiö oikeaan tasa-arvoon? Vai vaan siihen että joku saa paikan sukupuolensa takia, ei siitä huolimatta? Tunteeko kiintiövalittu tulleensa valituksi omana itsenään, omien meriittiensä ansioista?

Naisen euro on 80 senttiä. Minä naisena mieluummin toki ottaisin koko euron. Ja kyllä meilläkin mies tienaa ja tulee tienaamaan minua enemmän. Mutta ei siksi että se on mies vaan siksi että me teimme ja teemme aivan erilaisia uravalintoja johtuen erilaisista arvotuksista. Minä haluan tehdä aivan toisenlaisia töitä kuin mieheni. Tutkia, kehittyä henkisesti, oppia jatkuvasti ja olla ihmisten kanssa. Raha on minulle työnteossa melkein toissijainen asia (toki pakollinen koska ilman sitä ei pärjää, mutta en vaihtaisi esim nykyistä työpaikkaani paremmin palkattuun hommaan koska viihdyn näin paremmin). Mies taas tahtoo edetä uralla, kasvattaa sillä tavalla omaa ammattitaitoaan ja tienata hyvin. Yllättäen tämä johtaa tuloeroihin. Mielestäni sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Jos arvottaisimme asiat toisin niin mieheni euro voisi olla 80 senttiä ja minun euroni kokonainen. Ei ole, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sukupuoltemme kanssa.

Miesten tulisi olla enemmän kotona lasten kanssa. Osaa vanhempainvapaista suunnitellaankin suunnattavaksi pelkästään miehille. Tavoite on mielestäni taas hyvä: lapsi tarvitsee isää. Toteutus vaan tökkii. Mikseivät perheet saisi itse päättää kumpi vanhemmista on lapsen kanssa kotona vai onko kumpikaan? On turha puhua epätasa-arvosta siinä suhteessa että miehen isyysloma on 2 viikkoa siinä missä naisen äitiysloma kestää 105 arkipäivää. Toistaiseksi miehet eivät pysty synnyttämään tai imettämään  joten on itsestään selvää että äiti on vastasyntyneen kanssa kotona pidempään kuin isä. Ei pidä sotkea tasa-arvoa ja biologisia faktoja keskenään. Miehet ovat miehiä ja tulevat aina olemaan ja naiset vastaavasti tulevat aina olemaan naisia. On monia biologisia asioita joissa ei ole järkevää pyrkiäkään absoluuttiseen tasa-arvoon vaan siihen että biologiset tosiseikat otetaan huomioon.

Toisaalta olisi tärkeää että miestä ei syrjittäisi tasa-arvon nimissä. Turhan usein törmää siihen että tasa-arvo muistetaan vain silloin kun se itselle parhaiten sopii. Muistetaan kyllä että naisvaltasia aloja syjitään tulotasolla tai että miehet eivät saa kertoa blondivitsejä mutta unohdetaan että itse on tiedetty naisvaltaisten alojen tulotaso jo töihin haettaessa, kerrotaan itse miestä halveeraavia vitsejä tai vaaditaan vaikka miestä kyllä viemään roskis, korjaamaan auto ja imuroimaan (koska ne ovat miesten hommia) mutta suututaan jos mies käskee tekemään ruokaa (koska se on naisten homma). Oikeaa tasa-arvoa on vain sellainen tasa-arvo joka toteutuu kaikkialla. Tasa-arvon nimissä ei voi ajaa vain omia etuja, se on pelkkää itsekkyyttä naamiotuna tasa-arvoksi.

Kouluissa tasa-arvoon pyrkiminen näyttäisi välillä johtavan siihen että kaikki oppilaat ovat normaaliluokassa ja kaikilla on sama opetusssuunnitelma. Toki on ihanne että kaikilla on samat tiedot ja taidot peruskoulusta päästessä niin että kenenkään haaveet eivät kaadu siihen että osa tiedoista jäi saamatta, osa taidoista oppimatta. Mutta todellisuudessa esimerkiksi oppimisvaikeuksien kanssa painiva lapsi voi olla varsin hukassa tavallisessa luokassa. Opettajan resurssit eivät aina riitä antamaan riittävästi erityistä tukea niille lapsille jotka sitä tarvitsevat. Silloin lapsi voikin kärsiä tasa-arvon nimissä tehdystä inkluusiosta. Toinen vaihtoehto on että opettaja etenee luokan hitaimpien mukaan, mutta tällöin vastaavasti kärsivät lahjakkaat jotka eivät saa tasonsa mukaista opetusta eivätkä siis pysty toteuttamaan täyttä potentiaaliaan. Joskus erillisopetus, oma opetussuunnitelma ja pienryhmä ovat lapsen etu ja silloin ne voivat sinänsä palvella tasa-arvoa jonka ideana on että lapsi pystyy oppimaan koulussa kaiken sen mikä hänen on koulussa mahdollista oppia. Aina tasa-arvo ei ole sitä että kaikkia kohdeltaisiin samalla tavalla vaan sitä että kaikkia tuettaisiin toteuttamaan itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Olisi osattava eriyttää syrjintä ja lapsen etu.

Minusta tasa-arvo ei ole aina pyrkimystä siihen että kaikilla asiat olisivat absoluuttisesti samalla lailla. Ihmiset ovat erilaisia niin sukupuoliltaan kuin taipumuksiltaan ja lahjoiltaankin ja todellinen tasa-arvo toteutuu mielestäni silloin kun jokainen saa toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla niistä lähtökohdista jotka hänellä on. Toki on tärkeää että tällaiseen tasa-arvoon pyritään. Mutta siihen pyrkiessä tulisi koittaa muistaa mikä on todellista tasa-arvoa ja mikä ei.