Syksyn pimetessä

Anna minulle
hetken hiljaisuus
lepohetki keskellä syksyn pimeyttä
pieni tauko ennen kevään voimauttavaa valoa

Anna minulle
sanaton läsnäolosi
kevyt kosketus olallani
ihosi lämpö kylmästä kankeille jäsenilleni

Läheisyytesi ravitsee sieluni nälän.


Syksyn tullen minut valtaa halu kääriytyä villaiseen shaaliin sohvan kulmaan, kerätä kainaloon koirat, katsoa takkatulta ja siemailla punaviiniä kynttilän valossa. Kuitenkin kotimme oli kesän jäljiltä kovin erilaisissa tunnelmissa: vaaleat vihreät, pinkit ja pitsit eivät sopineet sisäiseen tunnelmaan. Ristiriita oli liikaa. Kodin oli aika muuttua vuodenajan ja sisäisen tunnelman mukaiseksi. Oli aika tehdä puhdistustyötä: pestä ikkunat, hyvästellä hetkeksi kevään ihanassa valossa riemulla silitetyt verhot. Kunnioittaa syksyn sielun lepoa, vuodenaikojen kulkua, hyväksyä että pimeys on tämän ajan mahdollisuus vetäytyä kodin lämpöön. Kääntyä perheeseen päin. Muistaa kuinka koti toimii turvapaikkana kun ulkona myrskyää joko konkreettisesti tai henkisesti.

Minä rakastan vuodenaikoja. Kaikkia niitä. Kevät on sielussani heräämisen aikaa, energiaa tuntuu olevan rajattomasti ja vuosi vuoden jälkeen jaksan ihmetellä sitä kuinka valo voittaa pimeän, kuinka maa versoo elämää ja kuinka ihmeellinen on luonto. Kesässä rakastan sen kuulaita öitä. Hetkiä jolloin ilma on kuin linnunmaitoa, sateen tuoksua ilmassa, hämmentävää vehreyttä, valoa, valoa! Syksyn tullen viehätyn tuivertavasta tuulesta, siitä kuinka sienet nousevat maasta, kuinka lehtien värit ovat ihmeelliset, kuinka raikkaita ovat syksyn ilmat. Lokakuun ja marraskuun pimeys tuntuu aina ensin minusta lamaannuttavalta. Tuntuu kuin voisin nukkua ikuisesti. Vetäytyä hiljaisuuteen. Hetken pimeys tuntuu lamaannuttavalta. Kun antautuu levolle, hyväksyy päivien lyhemisen, pimeyden, kylmät sateet voi huomata kuinka tervetullutta lepo on kevään ja kesän hektisyyden jälkeen. Mahdollisuus eheytyä, kasvaa. Odottaa talvea. Talven tullen ilahdun lumesta kuin lapsi konsanaan. Se tulee ja puhdistaa kaiken, valaisee. Vaientaa maailman pauhun. Hiljennun lenkillä kuuntelemaan hengitykseni huurua, jaloissa narskuvaa lunta, ihmeellisen valkoisen maailman hiljaisuutta. Luontoa joka lepää ja kerää voimia. Ja pian on taas kevät ja syksyn ja talven sielun lepo mahdollistavat kevään riemun, kasvun ja energian purkauksen.

Mutta nyt on syksy. Ilman katumuksen häivääkään aion antaa periksi halulleni hiljentyä. Polttaa kynttilöitä. Tavata ihmisiä hiljaisuudessa ja lämpimien pataruokien äärellä. Katsoa synkkäsävyisiä elokuvia koira kainalossa. Hörppiä terästettyä kaakaota lenkin jälkeen villasukat jalassa. Nauttia syksystä. Siitä että meillä on tämäkin vuodenaika. Siinä minua auttaa kanssani syksyyn pukeutuva koti. Monta asiaa on vielä suunnitteilla, mutta ne toteutuvat syksyn hitaammalla tahdilla, omalla aikataulullaan. Mutta nyt jo koti on kanssani samassa rytmissä samoissa tunnelmissa:

Häissä koristeina toimineet risut ovat syksyn tullen siirtyneet sisälle. 

Olohuoneen verhot ovat nyt tumma purppuraa, kultaa ja valkoista.

Keittiön kristallikruunu sai parikseen myös purppuraa jota vasten kristallit erottuvat entistä selkeämmin.

Verhot kerää ylös ylellinen hopeinen ritarinauha...

Makuuhuoneessa purppuran seurana on musta verho joka toistaa päiväpeitteen mustuutta. 

Makuuhuoneen seinä on toki edelleen sininen. Sitä vasten huoneen kellokoriste piirtyy kuparisena.

Koira/työhuoneen purppuraverhossa taas on risu... 

Tarkoitus on vielä ainakin muuttaa eteistä, laatia jonkinlaista asetelmaa sen pöydälle, ommella keittiön tuolien pehmusteisiin uudet päälliset ja tehdä muutamia muita pieniä sisustustöitä... mutta sitä ennen: me käymme koirien kanssa pimeässä lenkillä ja juon kuuman kupillisen teetä mietiskellessäni mitä tekisin ja tekisinkö mitään.