Päivän kysymykset

Päivän kysymykset

1. Miksi veljekset surmasivat isänsä?
2. Miten rakastaa lähimmäistä, jolla on nuha?
3. Miten jonottaa lounasta luontevasti?
4. Miksi jonotusääni on vihlova?
5. Miksi totuuslamppu on suunnattava omiin silmiin?


Riina Katajavuori 1994


Niinpä niin. Unettoman yön jälkeen pakkasin lompakon, aurinkolasit (ei sillä että täällä paistaisi), huulirasvan, puuterin, hiusharjan ja ne monet pienet esineet, jotka ovat naisille itsestään selviä käsilaukussa ja miehille täysi mysteeri. Vaatetin koiran ja itseni ja kerrankin ajoissa suuntasimme bussipysäkille. Bussikuskille sanon "Huomenta" ja kerron minne olen menossa. Saan vastaukseksi murahduksen, vaihtorahat ja lipun. Jossain vaiheessa viime vuosina kohteliaisuussäännöt ovat muuttuneet niin että kohtelias asiakas antaa tasarahan eikä vaivaa kuskia puhumalla. Mutta minä unohdan sen. Toistuvasti. Eikä minulla useinkaan ole tasarahaa.

Pois jäädessä Halla jumittaa bussin oviaukkoon. Se pelottaa. Houkuttelen tytön alas ja joku nainen pysähtyy lepertelemään koiralle. Minä unohdan taas kohteliaisuus säännön ja vastaan suoraan naiselle enkä koiran kautta. Kerron että Hallaa pelotti kun oli ensimmäinen bussimatka. Eläkeikäinen ei rokota minua rikkeestä vaan hymyilee ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Kävelemme eläinlääkäriin ja minä keskityn käyttäytymään ihmisten ilmoilla. En hyräile. En edes mutise itsekseni. Ja mestarillisesti väistelen katsekontaktia. Se tosin on helppoa kun puolet ajasta pentu koittaa köyttää minut remmillä. Epäilen ettemme oikein vakuuta urbaaniudellamme. Luulen että otsassani lukee meikistä huolimatta "viihdyn paremmin metsässä".

Saamme eläinlääkärikäynnin hoidettua. Ja suuntaamme kaupunkiin. Koruliikkeeseen. Kun vie mummon perintökorun korjattavaksi tuntuu luontevalta selittää, että se on mummon peruja. Stockmannin eläinosastolla kieltäydyn avusta, mutta kerron auliisti meidän tulleen eläinlääkäristä. Meikkiosastolla kerron, että olen tykännyt mineraalimeikkivoiteesta. Tässä vaiheessa huomaan pelkääväni, että minusta tulee kaikille höpisevä vanha mummo jo kauan ennen kuin olen lähelläkään mummoikää.

Hallaa jututtamaan tulee tyylikkäästi pukeutunut nainen, joka kaikesta päätelleen on uinut hajuvedessä. Tunnen välittömästi migreenin jyskytyksen lähestyvän. Väistän naista mahdollisimman kauas. Vastaan kysymyksiin mitä sattuun koska en hälinässä kuule mitä nainen kysyy enkä kehtaa pyytää toistamaan samoja asioita kovin montaa kertaa. Mutta onko oikeasti kohteliaampaa vastata kysymyksiin väärin, kuin pyytää toistoa? Ja miksi on kohteliaampaa antaa toisen luulla että en välitä tai ole kiinnostunut hänestä sen sijaan että voisin todeta, että ihminen on kiinnostava mutta saan hänen tuoksustaan migreenin?

Bussissa takaisinpäin matka katkeaa jo ennen kuin on alkanutkaan. Joku saa epilepsiakohtauksen. Ihmisten käytös (omakin!) järkyttää. Istun aloillani ja mietin pitäisikö mennä vaiko eikö ja eikö joku lähempänä oleva voisi mennä katsomaan. Osa lähellä istuvista vaihtaa bussia tai siirtyy kauemmas. Osa mutisee paheksuvasti alkoholista vaikka viina ei haise ja ihminen on hyvin pukeutunut. Onneksi löytyy muutama, jotka pysäyttävät bussin, soittavat ambulanssin ja huolehtivat. Minä en saanut päätettyä mennäkö vai eikö mennä. Samaan aikaan kun jahkasin, Halla oli kovasti menossa katsomaan mikä on hätänä. Sama pätee bussissa olleisiin lapsiin. Häpeän sivistystäni ja urbaaniuttani, jos ja kun se tarkoittaa etten osaa mennä katsomaan voinko auttaa. Kun koiranpentu ja pienet lapset ovat minua viisaampia. Humaanimpia. Miksi lähimmäisen hätä bussissa aiheuttaa empimistä, kun kauempana olevien lähimmäisten hätä (sodan uhrit, nälän hätä, katastrofit) saavat aikaan auttamishalun? Mitä me pelkäämme? Mitä minä pelkään? Millaisessa yhteiskunnassa me elämme kun hädän tullen ensin punnitaan onko kyse alkoholista, huumeista tai avohoitopotilaasta? Sen jälkeen on vuorossa pohdinta tarttuvista taudeista. Ja siitä joutuuko itse vaaraan. Sitten, vasta sitten herää kysymys siitä pitäisikö auttaa. Avun tarve lienee sama on syy mikä hyvänsä? Mikä minä olen arvottamaan ihmistä sen mukaan onko hädän syy epilepsia vai alkoholi?

En tiedä kumpi meistä oppi enemmän tällä reissulla. Minä vai Halla. Halla oli ensimmäistä kertaa bussissa, sen silmät peilattiin ekaa kertaa, se oli ekaa kertaa kaupoissa ja kaupungilla. Minä tajusin että pitäisi koittaa ehkä miettiä tovi mitä höpöttää ja kenelle (tai sitten on vaan hyväksyttävä se että on jo nyt kaikille höpöttävä mummo). Että en oikein ymmärrä osaa käyttäytymissäännöistä vieläkään. Ja että olen ikävällä tavalla itsekäs. Koitan keskittyä parantamaan ensin sen viimeisen vian. Se on suurin. Ihmisyyttä kohtaan. 

Vastaukset kysymyksiin:
1. Minä en tiedä. Veikkaan ahneutta.
2. Hieman kauempaa. Ojentamalla nenäliinaa.
3. Katsele kenkiin, vilkuile kelloa (näytät kiireiseltä = tärkeältä). Yritä olla lörpöttelemättä tuntemattomille. Se saattaa ahdistaa muita.
4. Jotta siihen olisi pakko kiinnittää huomio. Mikään muu kuin pakko (sellainen joka vihloo itseä) ei taida saada kiinnittämään huomiota.
5. Koska itsestä on aloitettava.

Anna meille

Muuan isämeitä

Anna meille - tarkoitan
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

-Eila Kivikk'aho


Tässä runo, joka on huulilla aina kun jotain surullista tapahtuu tai on tapahtumaisillaan. Oli aika jolloin elättelin toiveita, että selässä ei olisi mitään pysyvästi vialla. Että sen saisi kuntoon ja sillä elettäisiin normaalia elämää. En muista varmasti, mutta epäilen, että silloin olisi voinut kuulla minun mutisevan yön unettomina tunteina tätä runoa. Uudestaan ja uudestaan. Nyt kipu ei enää ole tuntematon vieras. Eivätkä unettomat yötkään. Se on kuin kylään tungetteleva epätoivottu vieras. Sellainen, jonka äänenpainot, askeleet ja kosketus ovat tuttuja. Sen jokainen säie, jomotus, kolotus, vihlaisu ovat käyneet tutuiksi kuin rakastajan hengityksen rytmi. Tiedän jo sen kolkutuksen rytmistä tuleeko yöstä uneton, auttaako kylmä vai piikkimatto vai onko sama vaan keinuttaa itseään lattialla. Aika harvoin se enää edes saa laulamaan Klamydiaa: "Mä pelkään että mä kuolen, tai etten kuolekaan. En unta saa en nukkua uskaltaisikaan...". Se on kuin vuorovesi. Tiedän, että se väistyy. Tiedän, että se tulee takaisin. Monilla ihmisillä on mottoja. Useat tuntuvat mainitsevan motokseen, jonkin kuolemattoman lauseen kuten Carpe Diem tai jotain muuta hienoa. Minulla (ja kivulla) on vain yksi motto. Eikä se ole hieno. Mutta se on elämän makuinen: This too shall pass. Tämäkin väistyy. Tämäkin menee ohi. Se pätee niin ikäviin asioihin: tulee aika jolloin se ikävä asia on enää muisto. Kuin hyviinkin asioihin: sekin väistyy, siitä on nautittava nyt.

Kipuni ja minä olemme yhtä. Minä tunnen sen. Se tietää minut. Kaikki heikot nikamani. Jokaisen hermoliitoksen, jota kolkuttelemalla se saa minut polvilleen. Mutta omaa kipua, omia luopumisia vaikeampaa on toisten kipu. Lähinnä lasten ja eläinten. Ja meidän kahden aikuisen taloudessamme siis lähinnä eläinten. Meillä on kolme koiraa. Vanhin on kohta kuuden, keskimmäinen kolme ja nuorin 4kk. Ne ovat omituisia lampaan näköisiä otuksia, joista sen ensimmäisen piti tulla vain seurakoiraksi. Mutta minä olen huono tekemään rakastamiani asioita puolinaisesti, joten seurakoirasta tulikin harrastuskaveri, ystäväpiirin rakentaja, ystävä ja laumatoveri. Se oli niin hieno, että sille piti saada kaveri. Narttu tietysti tällä kertaa ja jalostuskelpoinen otus. Toinen koira haettiinkin Britanniasta. Ja lopulta, monen seikkailun jälkeen meillä oli marraskuussa (sulhon syntymäpäivänä) näiden kahden pentuja.

Mutta aina kaikki ei mene niin kuin kuvittelisi. Minä tiedän, niin kasvattajakurssin käyneenä kuin opintojenikin puolesta, että on aivan tavallista että osa pennuista menetetään. Osaan tarvittaessa lopettaakin muutaman vuorokauden ikäisen eläimen. Mutta tieto on vaan kovin eri asia kuin se, että valvoo itkuisen pentulaatikon reunalla useamman yön. Vahvin pennuista oli itkuinen. Se ei rauhoittunut millään ja sai emonkin (ja isän) hermostumaan käytöksellään. Emo ei rauhoittunut pentujen luo ellen minä istunut laatikon reunalla. Joten minä istuin. Vatsatauteineni kaikkineni. Kolmantena päivänä pennusta tuli heikko. Se ei enää itkenyt. Se oli veltto ja kylmä. Elvytin sitä läpi päivän ja se virkosi ja hiipui sitten uudelleen. Minä hoin Kivikk'ahon runoa kuin mantraa. Ei se auttanut. Lopulta oli pakko luovuttaa. Kuollut pentu pakattiin pahvilaatikkoon (jonne oli pakko panna pehmusteet, sillä tunti järkyttävältä pistää pieni laatikkoon jo ylipäänsä, saati ilman asiallisia pehmusteita). Pahvilaatikko lähetettiin Eviraan. Sulho vei, minä itkin hysteerisesti kotona. Teimmekö jotain väärin? Jätimmekö jotain tekemättä? Evira toi vastauksen: kehittymättömät keuhkot. Tieto rauhoitti hetkeksi. Keuhkoiksi minä en pysty, en vaikka kuinka tahtoisin. Sitten seurasi uusi syyllisyys: kuinka tavattoman kamalalta täytyy tuntua kun ei saa happea! Olisi pitänyt ymmärtää. Osata päästää irti. Lopettaa pentu ajoissa. Jälkiviisas on helppo olla, toki. Mutta vaikea sitä on itselleen mitään mahtaa. Viikkoja myöhemmin heräsin hysteeriseen itkuun. Omaani. Näin unta siitä kuinka pentu olisi kasvanut. Kuinka täydellinen se olisi ollut, jos se vaan olisi ehtinyt kehittyä keuhkoiltaan. Luopuminen, kolmipäiväisestäkin on kovin raskasta.

Ei mennyt pennutus muutenkaan niin kuin kasvattajana toivoisi. Pentueen ainoalla tytöllä, ruskealla, sievällä kuin mikä, on häntämutka. Aivan hännän tyvessä, lähellä selkärankaa. Tyttö jäi meille, koska ei voida olla täysin varmoja onko sen luustossa muita ongelmia. Minä en voinut sitä luovuttaa sillä olisin murehtinut sitä jatkuvasti. Pian alkoi kuulua kritiikkiä: "Miksi kerroit häntämutkasta", "Miksi jätät sen kotiin", "Miksi siitäkin pennusta on kuvia"... Osa oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt tietää tytön saavan häntämutkan. Mutta kun minun kasvattajan kristallipalloni on rikki enkä osaa ennustaa tulevaa, niin minä en tiennyt. Minulle oli myös itsestään selvää, että tytön häntää ei salailla. Se on mikä on, eikä se salailulla kummene. Sain myös valistuksen siitä, että se vie meiltä nyt yhden jalostuskoiran paikan. Ei vie. Se on ihan omalla paikallaan. Sillä paikalla meidän kodissa ja sydämissä, johon olisi voinut tulla vain tämä koira. Vain Halla. Kotona. Siellä missä sen kuuluukin olla. Siellä missä se on muutakin kuin häntänsä. Enemmän muuta kuin häntä.

Häntämutkalla voi olla yhteys selkärangan ongelmiin vaikka yhteyttä ei ollakaan pystytty täydellisesti todistamaan tai kumoamaan. Viikko sitten oli taas aika lukea pari isämeitää. Keskustelin tytön hännästä koiraharrastajan kanssa, joka lausui maagiset sanat: "kauankohan te saatte sen pitää?" Jotenkin olin onnistunut jo hautaamaan pelon selkärangan ongelmista. Kun yhtäkkiä, se pelko nosti taas päätään. Kun tyttö protestoi kynsiä leikatessa, pelkäsin, että sen selkään sattuu. Kun se nukkui, pelkäsin, että se nukkuu kipua. Kun se oli hereillä, vahtasin sitä ja etsin kivun merkkejä. Lopulta konsultoin (taas yhtä) eläinlääkäriä. Ei kuulemma tarvitse huolehtia. Tyttö vaikuttaa normaalilta.

Menee kaksi päivää ja saan puhelun: "Miksi te ette lopettaneet sitä? Kun ette kerran ole varmoja, onko sen selkä ok." En oikein tiedä mitä vastata. Minulle oli itsestään selvää, ettei pentua lopeteta kaiken varalta. Eläimillä on tässä maassa oikeus, jota ihmisillä ei ole: oikeus eutanasiaan. Oikeus siihen, että kun kivut käyvät ylivoimaisiksi niin niiden kanssa ei tarvitse elää. Kun on kerran seurannut syöpään kuolemista vierestä, tietää, että kyse on oikeudesta. Mutta sen oikeuden mukana tulee myös vastuu: sitä ei saisi käyttää hätiköiden. Jokainen hetki häntämutkaisen Hallan kanssa on arvokas. Minä en tiedä, mitä tuleva sen kanssa tuo tullessaan. Mutta niin kauan kun se leikkii ja on iloinen koiranpentu, niin minä tahdon sen pitää. Se on minulle arvo sinänsä ja jalostusarvo on sen rinnalla hyvin pieni asia. Lähes olematon. Minä en tiedä kauanko me saamme tästä pennusta nauttia, mutta meille se on lahja. Häntineen kaikkineen. Ja kun epätoivo nostaa päätään niin minä hoen taas isämeitää. "Ethän ota pois ... Elämäämme helpottaa vaikket koskaan vois, tätä pientä onneamme älä ota pois!". Meidän elämämme ei tarvitse olla helppoa. Halla saattaa tarvita hierontaa, fysioterapiaa, lisäravinteita, lääkäreitä... mutta se on meidän pieni onnemme. Älkää ottako sitä pois. Minä en ole valmis luopumaan siitä. En ennen kuin on pakko. En ennen kuin se väistyy.

Huomenna Halla menee eläinlääkäriin. Sillä on silmätulehdus. Samalla käymme ihmettelemässä linja-autoa ja toivottavasti tyttö näkee jotain muutakin jännittävää. Koitan tehdä eläinlääkärireissusta sille seikkailun. Luulen, että nautimme siitä molemmat enemmän sillä tavalla.

Räntää

Huhtikuu.
Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin.
Ei piru keksinyt enää muuta.

Eeva Kilpi 1976

Ihan vielä ei ole huhtikuu. Ja räntääkin sataa vain perinteisiin suuntiin: alaspäin ja suoraan sivulta naamalle. Sillä klassisella tavalla naamalle että on sama mihin suuntaan käännyt niin räntä seuraa mukanasi ja tulee sinua vastaan. Pesee meikit, liimaa hiukset, täplittää silmälasit.

Mikään ei piristä räntäsateista päivää niin kuin seikkailu bussilla (se tuli sittenkin! ja minä ehdin siihen!) kaupunkiin vihkisormusta katsomaan. Korukauppias huomauttaa että haluamani kivi ei ole se halutun sävyinen tumma sininen. Mutta kun minä en halua sitä tummaa sinistä. Enkä edes sitä viime viikkoista trendikästä pinkkiä. Minä haluan sen savun sinisen, aavistuksen liilaan taitetun safiirin. Unieni kiven. Sen jota tiedän haluavani kantaa pitkään. Toivottavasti loppuelämän. Miten se että minusta tulee morsian tekee minusta aivottoman kanan joka a) ei tiedä mitä haluaa ilman että joku valistaa ja b) on valmis maksamaan mistä tahansa mitä tahansa?

Olen jo järkyttänyt morsiuspukuliikettä: en suostunut maksamaan hunnusta 190€ vaan otin ja tilasin sen netistä hintaan 75€. Nyt sitten taas koruliikkeessä keskustelin siitä että haluan sen valjumman värisen kiven. Seuraavaksi on syytä keskustella kaiverruksesta. Meillähän on "vääränlainen" kaiverrus jo kihloissakin. Niissä ei lue nimiä vaan "Lupaus" ja päivämäärä. Haluaisin saman tyylisen kaiverruksen vihkisormukseenkin. Silläkin ehdolla että se tuntuu järkyttävän muiden ihmisten maailmaan.

Morsiuspukuliike ja korukauppa joutuvat tietysti olemaan tekemisissä ja sietämään omatahtoista morsianta työnsä puolesta. Mutta tuntuu olevan lähipiirilläkin kestämistä. Onneksi he ovat halukkaita neuvomaan missä teemme väärin! Harmi vaan että morsian on niin jääräpäinen ja aikoo vakaasti pitää omanlaisensa häät ja kuunnella vain sulhasen mielipidettä. Tässä listaa siitä minkä tiedämme jo etukäteen menevän "väärin":

* Meillä on häissä lämmin ruoka. Mutta ei karjalanpaistia kun morsian ei ko ruuasta tykkää. Meillä ei myöskään ole häissä voileipäkakkua. Me kun luulimme olevamme avarakatseisia kun tarjolla on lihaa, kalaa ja kasvista...

* Morsian on asunut sulhon kanssa jo monta vuotta ja aikoo silti vakaasti kantaa huntua häissään. Virhe! Muistavat kertoa tuttavat. Olkoon. Kirkolla ei tuntunut olevan valittamista.

* Morsiammella ei ole valkoista pukua vaan sininen. Sellainen jota on vuosikausia suunniteltu. Yksinkertainen, halterneck ja vähän kirjailuja. Ei röyhelöä, ei tylliä, ei ruusuja eikä valkoista. "Varsin omalaatuinen ja etten sanoisi omituinen ratkaisu" kertovat kutsutut häävieraat ja morsian pelaa taas mielessään "ei tartte tulla, enempi rahaa häämatkaan" -peliä.

* Morsian ja sulhanen ovat varanneet kirkon. Vaikka morsian käy kirkossa n. kerran vuodessa ja sulho vielä harvemmin. Tämä on kuulemma rienausta. Kirkko ei valittanut siitä että olemme sinne tulossa ja minä kun luulin että uskoni on minun ja Jumalan tai minun ja kirkon välinen asia? Ilmeisesti erehdyin.

* "Eihän sun kimppuun vaan tule kalloja. Ne on sitten rumia hautajaiskukkia." Tulee juu. Ja freesiaa, se on varmaan joku epäonnen kukka myös? Lisäksi siihen tulee risuja! ja peikkoaiheisia juttuja joista en kerro mitään.

* "Et kai sä vaan aio vaihtaa nimeäs?!" Kysyy ystävä. Vastaan hieman hämmentyneenä että tarkoitus on vaihtaa nimeä. Ei siksi että mies sitä vaatisi. Vaan siksi että minä haluan. Mutta kuulemma menetän identiteettini ja itsenäisyyteni jos vaihdan nimen. Minä kun luulin että minussa on muutakin kuin sukunimi...

* "Joko olet alkanut katua?" Kysyy sukulainen n. vuosi kihlauksen jälkeen. Katua? Pitäisikö katua kymmenen yhteisen vuoden jälkeen kun on menossa naimisiin sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluaa elämänsä jakaa? En ole alkanut katua. Olen niin sinisilmäinen etten usko katuvanikaan. Ainakaan ihan heti. Tai no: myönnetään. Ajoittain kadun kovastikin etten pitänyt päätäni ja sopinut karkaamisesta koirien kanssa Etelä-Ranskaan. Kuinka paljon enemmän iloa siitä olisikaan ollut kuin näistä kommenteista! Mutta häitä en kadu. Eikä me häiden takia naimisiin mennä. Vaan sen takia että halutaan olla naimisissa. Tämä tuntuu olevan käsittämätön ajatus, mutta niin se nyt vaan on. Jos me haluttais bileet niin voitais bilettää jotain muutakin.

Pelaan siis mielessäni "marmattajat älköön vaivautuko" -peliä. Sen ideana on että kaikki kelle meidän häät ei kelpaa voi jäädä kotiin. Me säästetään rahaa häämatkaan ja tulijat säästävät myös rahaa ja vaivaa. Eikä kenenkään tarvi olla pettynyt eikä kenenkään tarvi kuunnella marmatusta. Sulho on meillä pitkäpinnaisempi (mikä varmaan ylipäänsä selittää sen että se on jaksanut morsiota ja sen sukua kaikki nämä vuodet) joten olen ulkoistanut ison osan hääjutuista sulhon hoidettavaksi. Tästäkin toki joku jo valisti ettei sulholle kuulu antaa sanan sijaa häiden suhteen. Outo asenne. Kun ne ovat kuitenkin yhtä paljon sulhon häät kuin minun? Sulho saa varmasti vastata myös häissä ja häiden jälkeen esimerkiksi koristeluvalituksiin joita tiedän jo tulevan (ei meille ei tule vaaleanpunaista tylliä, voitte olla varmoja siitä).

Vihkisormus ei ollut vielä valmis tuotavaksi kotiin. Sen sijaan kotiin löysivät tien nilkkurit. Niiden koiranpennun pilalle pureksimien tilalle. Nyt saa tulla kevät! Minulla on kengät ja kaikki valmiina!

Vierge Moderne

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa.
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseen...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
ilman ehtoja.


(Edith Södergran, suomennos: Pentti Saaritsa)

En minä ole nainen. Enkä morsian. En koiranomistaja. En opiskelija. Olen neutri. Olen kaipaus. Lupaus ja rohkeus joka toteuttaa lupauksen. Olen laumani jäsen. Vapaa ja vain omasta tahdostani kahlehdittu. Olen uteliaisuus. Loputon kysymysten tulva. Jano tietoa kohtaan ja tahto tehdä hyvää.